Kiitos Turulle

Tiedättekö, kun illanistujaisissa tulee se hetki, kun joku ehdottaa jotain leikkiä - juomapeliä, Monopolya tai mitä tahansa. Sitten aloitetaan pelaaminen, ja kaikilla on hauskaa. Hauskan edellytyksenä kuitenkin on, että leikkiä ei jatketa ikuisuuksiin vaan se lopetetaan oikeassa vaiheessa. Silloin, kun ehkä vielä vähän jaksaisi, muttei kovin kauaa.

Tämän blogin aika alkaa olla lopussa. Vietin lähes kuukauden ulkomailla, ja palatessani totesin, ettei minulla ole enää juurikaan kirjoitettavaa. Tai saattaisin jaksaa vielä hetken, mutten kovin kauaa.

Tämän blogin pitäminen on ollut upeaa. Näiden reilun kahden vuoden aikana olen saanut lähes yksinomaan ystävällisiä ihmisiä lukijoikseni, mikä on hienoa. Olen saanut palautetta aidoilta turkulaisilta, joiden mukaan olen onnistunut nappaamaan jotain olennaista tästä kaupungista. Se on tuntunut erityisen hyvältä välillä vähän pelokkaastakin opiskelutytöstä, joka on ajoittain ajatellut, tuleeko tästä kaupungista koskaan minun.

 Mutta kyllä se on jo minun. Ainakin osa siitä; ne kadut, joilla kävelen päivittäin, ja ne kaupat ja kirjastot, joissa olen viettänyt aikaani tuntikausia, ovat jo paljon tutumpia kuin ne siellä kotikaupungissa. En olisi uskonut, mutta niin se on. Niinkuin sen kuuluukin olla. Olen saanut tästä kaupungista paljon kavereita ja ystäviä, niin paljon, että saan halutessani aina seuraa. Kirjoitin syksyllä 2010, että suurtapaus oli, kun näin tutun ihmisen kadulla. Nykyään se tapahtuu joka kerta, kun lähden kaupungille.

Siksi onkin ollut vaikeaa tehdä se päätös, että jätän Turun ja palaan kotikaupunkiini - Tampereelle. Elämäntilanne on sellainen, että tämän vuoden jälkeen minun on parempi mennä sinne. Mutta sekään kaupunki ei enää ole sama, vaan hetken aikaa olen siellä jälleen niin kuin Turussa ensimmäisinä vuosina. Miten osaankaan enää pyörittää arkea siellä? Ja toisaalta - kuinka osaan muuttaa Turusta kaupungin, jossa käyn enää kylässä? Tuntuu yllättävän haikealta ja vaikealtakin lähteä täältä tämän kevään jälkeen.

Mutta Turku on sentään aina mukana, muistoissa ja ihan maantieteellisestikin olemassa. Ja voi olla hyvinkin mahdollista, että päädyn tänne takaisin ennemmin tai myöhemmin.

Kiitos lukijoille näistä vuosista - tsemppauksesta ja kommenteista. Saattaa olla, että saatte ensi kesästä lähtien lukea minun juttujani uudesta näkökulmasta. Olen nimittäin harkinnut, että alan kirjoittaa joku päivä Tampereesta. Mikäli näin tapahtuu, tulen ilmoittamaan siitä teille. Tämä blogi jää vielä tänne, jotta Turusta kiinnostuneet voivat selailla juttujani myöhemminkin.

Palaillaan, toivottavasti!

Terveisiä Kanadasta!

Noniin, täällä ollaan!

Vihdoinkin on se syksyn odotus päättynyt ja olen päässyt takaisin tuon rakkaan kainaloon. Yllättävän hassua oli nähdä toinen vihdoin oikeasti, ei vaan rakeisen skypekuvan kautta, mutta ei siihen kovin kauan mennyt, kun huomasin, että "sinähän siinä olet." Vaikkakin vähän partaisempana kuin aikaisemmin.

Aion pitää nyt taukoa tästä päivittämisestä, sillä haluan keskittyä tämän maan tutkimiseen. Lisäksi olemme varanneet reissun myös New York Cityyn, joka on sen verran lähellä, että siellä käyminen on huomattavan edullista kun kerran on jo tullut tälle puolelle valtamerta.

Hauskaa joulukuuta sinne, täällä on ainakin hauskaa. Ehkäpä päivittelen teille kuulumisia joku päivä jälleen tai sitten en. Voi olla, että tämän blogin aika alkaa olla ohitse - toisaalta, ajatuksissa pyörii idea vähän uudenlaisesta blogista... katsotaan, katsotaan.

Talavi!

No nyt sitten on tuiskunnut pari päivää ja maailma on lunta tulvillaan täällä etelässäkin...

Valitsin tietenkin asioidenhoitamispäiväksi kaupungilla sen päivän, jolloin ei voinut pitää ulkona silmiä auki vaakasuoran lumisateen vuoksi, mutta ei se mitään, vihdoin lunta!

Jostain syystä tämä bloggeri ilmoittaa, että kuva-albumi täynnä, täytyy pohtia mitä nyt teen.

Onpas kiire, kuulkaa. Ihan siksi, että meikäläisen odotus alkaa vihdoin päättyä ja perjantaina on suuntana Helsinki-Vantaa ja maailman toinen puoli!! <3

"Laulan pap pa da du da, pap pap pa duu da dappaa."

Amigos de yo

Olen vasta ihan viime aikoina oivaltanut, mitä se kaikenmaailman kulunut ja kliseinen sanonta tarkoittaa: "Ystävät ovat perhe, jonka valitsemme itsellemme".

Olen alitajunnassa tiennyt sen, mutta vasta tänä syksynä se on pompannut tietoisuuteeni niin, että olen todennut: Näinhän se on.

Sillä niin se on. Kun muutin Turkuun, en tuntenut sieltä ketään. En siis KETÄÄN. Olin jutellut kotikaupungissa kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, että löytyyköhän sieltä Turusta ketään kavereita, tutustunkohan keneenkään, ja vaikka itsekin tiesin, että varmasti löytäisin, niin silti epäilin sitä vähän. Turha epäilys.

Toki siihen meni hetki. Ensin niiden ihmisten kanssa hymyiltiin koko ajan ja annettiin pelkästään parastastaan. Piti kertoa elämäntarinansa uudelleen monia kertoja ja yrittää muistella, mistä kukakin oli kotoisin. Ilahduttiin niistä, joilla oli samanlaisia harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita (yllättävän paljon niitä oli saman alan ihmisillä ;) ) ja kuunneltiin kiinnostuneena niitä, joiden harrastuksista en ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan.

Pikku hiljaa ja vähitellen tutustumisvaihe meni ohitse ja sitten jo tunnettiin. Alkoi kertyä yhteisiä muistoja ja  juttuja. Sattumalta yhden tytön kanssa junamatkat olivat melkein samoja, ja ehkä se oli syynä sille, että hänestä tuli läheisin ystäväni tässä kaupungissa.

Opiskeluajoista tulen varmaan myöhemmin kaipaamaan juuri tätä: kaikkien päätyönä on opiskelu, ja sen jälkeen ei ole vielä mitään pakollista; ei lapsia tai muita tärkeitä velvollisuuksia, jotka määräävät elämän tahdin aika tarkasti. Siksi on vielä tilaa spontaanille baarireissulle, jokapäiväiselle näkemiselle ja sille, että on aina aikaa pyytää joku käymään. Siltikin, vaikka on kiire, niin on aina aikaa. Ja niin niistä ihmisistä on tullut läheisiä, tärkeitä ystäviä, jotka ovat kuin perhe.

Kui-joen silta

Minun mielestäni teatterissa on aina ollut jotakin tosi jännittävää. En tiedä, mistä se johtuu, mutta esirippujen auetessa menen aina ihastuneeseen tilaan ja joka kerta toivon, että minusta olisi sittenkin tullut näyttelijä.

Ehkä se liittyy luonteeseeni, joka jollain tasolla rakastaa suuria tarinoita (suuret tarinat ovat kirjallisuustieteen mukaan kuolleet nykyaikana, pöh). Teatterissa olisi mahdollista toteuttaa kaikkea, mitä en itse ehkä uskaltanut tai halunnut tai pystynyt koskaan olemaan - jos olisin näyttelijä, voisin elää sellaisia asioita, mitä en tavallisessa elämässä pääsisi milloinkaan kokemaan. Erityisesti musikaalit ovat minusta ihania. Harmi, että oikeassa elämässä ei voi puhjeta sillä tavalla laulamaan kuin musikaaleissa...

Sain Turun kaupunginteatterilta lipun Kui-joen silta -revyyn ennakkonäytökseen viime viikolla. En muista koskaan olleeni katsomassa revyytä näin isossa teatterissa enkä myöskään koskaan ole ollut yksin teatterissa. Lähtökohdiltaan tästä teatterikokemuksesta tulisi siis vähän erilainen kuin aikaisemmista. Tältä siellä näytti:

Revyy on siis teatterin muoto, jossa on paljon erilaisia sketsejä, lauluja ja lyhyitä näytelmänpätkiä, yleensä jostakin ajankohtaisesta aiheesta. Tämän revyyn teemana oli Turku, ja  kaikki alkoi siitä, kun rakennusmiehet olivat rakentaneet uuden hienon sillan Kui-joen yli. Harmillisesti tämä silta kuitenkin romahti jo kastettaessa...

Osansa revyyssä saivat myös mm. Tuomiokirkko ja japanilaiset turistit (niitä on muuten yllättävän paljon tässä kaupungissa!), turun murre ja suomenruotsalaiset, jotka drickasivat snapseja purjeveneessä. Aurajoen kalat pohtivat maailman olemusta ja totesivat laulussaan:

Voin kertoa että
ei nää,
niin paskaista on vettä!

TPS-fanit harmittelivat, kuinka parhaat ajat ovat takanapäin:

Kun kaikki vanhat hidalgot
vielä saisi jäädä, niin avot!

Minun teatterikokemukseeni kuuluu lähes aina väliaikakahvit - silloin kun olen ollut mummun tai vanhempien kanssa. Tällä kertaa olin yksin, ja myös ihanat kakut jäivät ostamatta, sillä opiskelijan kukkarolle ne eivät kyllä sovi oikein mitenkään.

Väliajalla ehdin myös ihastella rooliasuja, joita oli laitettu esille. Erityisesti tätä yhtä, miksiköhän...^^

.

Kaiken kaikkiaan revyy oli huolella tehty ja näyttelijät taitavia. Näin ei-kantaturkulaisen näkökulmasta parasta oli se, että turkulaiset ovat tässä osanneet nauraa itselleen ja omille erikoisuuksilleen. Toisaalta oltiin myös ylpeitä, ja loppurevyystä murre levisikin läpi koko maan - jopa näytelmän tamperelainen ilmoitti:

Kyl maar mä lähre nyt kotia kattoo Tappara pelii!

Näin tuskin koskaan tulee kuitenkaan tapahtumaan. :D

Siinä on nyt yksi niistä silloista.

Teatterikokemus oli siis oikein mukava, vaikka kakkukahvit jäivätkin tällä kertaa saamatta. Suurta tarinaa ei tässä revyyssä nähdä, mutta välillä on mukava keskittyä lyhyisiin hetkiin. Suosittelen - erityisesti sellaisille, jotka haluavat päästä sisälle turkulaiseen ajatusmaailmaan.

Esitysajat