Amigos de yo

Olen vasta ihan viime aikoina oivaltanut, mitä se kaikenmaailman kulunut ja kliseinen sanonta tarkoittaa: "Ystävät ovat perhe, jonka valitsemme itsellemme".

Olen alitajunnassa tiennyt sen, mutta vasta tänä syksynä se on pompannut tietoisuuteeni niin, että olen todennut: Näinhän se on.

Sillä niin se on. Kun muutin Turkuun, en tuntenut sieltä ketään. En siis KETÄÄN. Olin jutellut kotikaupungissa kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, että löytyyköhän sieltä Turusta ketään kavereita, tutustunkohan keneenkään, ja vaikka itsekin tiesin, että varmasti löytäisin, niin silti epäilin sitä vähän. Turha epäilys.

Toki siihen meni hetki. Ensin niiden ihmisten kanssa hymyiltiin koko ajan ja annettiin pelkästään parastastaan. Piti kertoa elämäntarinansa uudelleen monia kertoja ja yrittää muistella, mistä kukakin oli kotoisin. Ilahduttiin niistä, joilla oli samanlaisia harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita (yllättävän paljon niitä oli saman alan ihmisillä ;) ) ja kuunneltiin kiinnostuneena niitä, joiden harrastuksista en ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan.

Pikku hiljaa ja vähitellen tutustumisvaihe meni ohitse ja sitten jo tunnettiin. Alkoi kertyä yhteisiä muistoja ja  juttuja. Sattumalta yhden tytön kanssa junamatkat olivat melkein samoja, ja ehkä se oli syynä sille, että hänestä tuli läheisin ystäväni tässä kaupungissa.

Opiskeluajoista tulen varmaan myöhemmin kaipaamaan juuri tätä: kaikkien päätyönä on opiskelu, ja sen jälkeen ei ole vielä mitään pakollista; ei lapsia tai muita tärkeitä velvollisuuksia, jotka määräävät elämän tahdin aika tarkasti. Siksi on vielä tilaa spontaanille baarireissulle, jokapäiväiselle näkemiselle ja sille, että on aina aikaa pyytää joku käymään. Siltikin, vaikka on kiire, niin on aina aikaa. Ja niin niistä ihmisistä on tullut läheisiä, tärkeitä ystäviä, jotka ovat kuin perhe.

Ollaan niin aikuista

Kun olin pieni ja minua ärsytti, menin ulos penkille istumaan mutrusuuna ja sanoin, että muutan pois kotoa.

Tai kun minua ärsytti pianoläksyjen harjoittelu, potkaisin pianotuolia niin kovaa, että se kaatui. Tahallani tietenkin.

Nyt kun minua ärsyttää, joudun välillä silti hymyilemään. Tsemppaamaan muita ja jaksamaan, puhumaan muka-syvällisiä ja viisaita seminaareissa, vaikka joskus tekisi vaan mieli nousta ylös, potkaista se tuoli ja mennä ulos murjottamaan.

kuva täältä

 Minähän murjotin pienenä ihan vain siksi, että halusin jonkun tulevan lohduttamaan. Menin sellaiseen paikkaan, joka ei ollut liian lähellä mutta kuitenkin niin lähellä, että minut varmasti löydettäisiin, jos haluttaisiin. Ja aina joku tuli – isä sanoi että kyllä me sinusta vielä tykätään ja otti syliin vaikka vieläkin vähän ärsytti. Yhden kerran muistan erityisesti, kun äiti tuli viereeni siihen ulkopenkille ja kertoi, että hänkin oli pienenä halunnut kerran muuttaa kotoa. Minä vakuutin, että ihan varmasti lähden ja muutan. Silloin äiti sanoi rauhallisesti, että ”Sopiiko, että tulisit ensin vaikka kuitenkin syömään keksejä, ettei ainakaan maha tyhjänä tarvitse lähteä.” Ja minä menin, eikä enää ärsyttänyt. Enkä muuttanut.

Vielä lukiossa tuntui siltä, että jos itkettää, niin voi itkeä. En tiedä, minusta on varmasti tullut vähemmän itkevä kuin silloin, mutta kun ikää on yli kaksikymmentä, on alkanut tuntua, etten enää voikaan aina harmistua tai itkeä tai ärsyyntyä. On tilanteita, joissa täytyy vaan jaksaa, vaikka kuinka ottaisi päähän tai väsyttäisi. On päiviä ja kavereita, joille ei yksinkertaisesti voi aina näyttää, mikä fiilis oikeasti on. On paikkoja, joissa on vain sellaiset käyttäytymisnormit, ettei siellä voi olla surullisena, vaikka surettaisikin. Toisaalta myös on paikkoja, joissa ei voi olla huippuiloinen, jos ilottaa. Joskus tuntuu, että tämä yliopistomaailma kieltää kaikki tunteet - ne eivät kuulu sivistyneeseen käytökseen, jollaista odotetaan seminaareissa. Siellä ollaan niin aikuista, että kaikki pitää piilottaa. Ollaan niin aikuista, vaikkei aina oltaiskaan.

En tarkoita tällä tietenkään sitä, että esittäisin joka päivä jotain muuta kuin olen - en tietenkään. Minulta se ei sitä paitsi onnistuisi, vaikka yrittäisin (isä tietää :D). Ehkä se vaan on tätä yliopistomaailmaa tai tätä aikuisten maailmaa, että joskus täytyy padota osa fiiliksistä ja pohtia niitä jossain muualla. Ehkä se on hyväkin välillä, mutta ei kyllä aina.

Sillä ihan yhtä lailla sitä vieläkin toivoisi, että joku tulisi lohduttamaan, jos lähtisi mutrusuuna pois.

Ja mistäs minä tiedän – varmaan joku tulisikin. Ainakin ne kaikista tärkeimmät.

Ilmaisuntarvetta?

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi muka vessan seinille täytyisi saada kirjoittaa. Onko ihmisillä sinä hetkenä jotenkin erityisen suuria ajatuksia, kun he ovat kiireisen päivänsä aikana hetken yksin paikallaan? Se jääköön lukijoiden pääteltäväksi. Vaikken siis ole koskaan ymmärtänyt, miksi vessassa täytyisi saada kirjoittaa, voin myöntää, että kirjoituksia on kieltämättä viihdyttävää lukea. Annetaan tekstien puhua puolestaan - tässä opiskelijoiden ajatuksia yliopistonmäeltä!

Tulet ikävöimään tätä kaikkea

Muistan, että serkkuni äiti oli sanonut serkulleni lukion alussa: "Onneksi olkoon, nyt alkavat elämäsi kolme parasta vuotta".

Kun kuulin tämän, niin minullehan tuli paniikki. Lähinnä sen vuoksi, että minun lukiovuoteni eivät todellakaan olleet elämäni parhaita vuosia ainakaan kokonaisvaltaisesti. Syynä saattoi olla se, että vähän liian läheltä menehtyi vähän liian tärkeä ihminen juuri silloin. Siksi olen kysellyt kavereiltani kyllästymiseen asti: "Siis haluaisitteko takaisin lukioon?" koska tiedän, että itse enä enää ikinä, ikinä haluaisi. Ja tottahan panikoin, sillä niiden olisi pitänyt olla elämäni kolme parasta vuotta.

No, olen kasvanut noista ajoista edes sen verran ymmärtääkseni, ettei elämäni parhaiden vuosien tarvitse olla takanapäin. Olen kuitenkin törmännyt opiskeluaikanani uudelleen useasti tähän samaan lauseeseen: "Nyt elät elämäsi parasta aikaa" ja mikä parasta: "Tulet ikävöimään tätä kaikkea myöhemmin."

Ja mitäköhän sillä tarkoitetaan? Että nyt minun on otettava kaikki irti tästä hetkestä, sillä elämäni tulee olemaan pelkkää laskusuhdannetta tämän jälkeen? Tulee niin paljon velvollisuuksia ja niin edelleen, niin paljon hoidettavaa ja niin edelleen, niin ja jos sitä perhettäkin ja niin edelleen... Eikös sekin ole sellaista, mistä unelmoidaan - tai ainakin minä olen unelmoinut. Miksi siis tulisin ikuisesti ikävöimään tätä kaikkea?

Ja paniikkihan tästä syntyy. Varsinkin, kun tuo toinen puoliska on siellä jossakin kaukana vaihdossa, niin oloni on tosi ristiriitainen. Toisaalta on ikävässäni "nautittava nyt, koska saa tehdä omia juttuja, ja tulen kaipaamaan tätäkin aikaa joskus" ja toisaalta "ei siihen joulukuuhun enää niin kauaa ole, enää kaksi kuukautta!" Niin että nautinko nyt ja odotan kaipaamista vai kaipaanko nyt ja nautin sitten joskus?

Tiedän olevani monessa asiassa onnekas, sillä minulla ei ole mitään, mikä puuttuisi. Tällä hetkellä tuntuu (vihdoin) siltä, että elämä on ihanaa - pitäisikö sitä siis pelätä ja odottaa, että jonakin päivänä tulen ikävöimään tätä kaikkea? Sillä kyllä minä nautin tästä elämästä - mutta pitäisikö nauttia jotenkin vieläkin enemmän, jos sitten tulen ikävöimään tätä niin paljon.

Ehkä täytyy muistaa se, että elämässä on erilaisia vaiheita, joista ainakin suurimmassa osassa on jotain hyvää ja jotain huonoa.

Kuinka tutustuin Turkuun

Ensinnäkin haluan kiittää teitä ihanista kommenteista, joita sain sähköpostia myöten. Näyttää siltä, että haluatte jostain syystä yhä lukea minun tarinointiani.

Olen miettinyt tätä asiaa pari viikkoa. Oikeastaan kirjoitusongelman ydin on siinä, etten ole täällä enää "tutustumassa Turkuun." Minä elän ja asun Turussa, joka on minulle jo monella tapaa tuttu ja kotoisa.

Siltikin, vaikka pääpiirteittän osaan ulkoa vain keskustasta kahden-kolmen kilometrin säteellä olevat kadut, enkä esimerkiksi ole ihan varma, missä sijaitsee paikka nimeltä Runosmäki. Silti voin jo olla kotonani Turussa ja mikä suurin oivallus - minulla on oikeus siihen.

Oikeus on siis olla ja viihtyä jossain muuallakin kuin kotikaupungissa. Minun ei ole pakko olla siellä aina viikonloppuisin, vaikka täällä Turussa ei olisikaan sen kummempaa tekemistä. Kukaan ei ole koskaan minua pakottanutkaan - pääasiallisena syyllisenä tähän olen ollut minä itse. Mutta ehkä aika on viimeinkin kypsä siihen, että voin olla jo pidempiä aikoja poissa. Sitä paitsi - minulla on Turussa elämä, joka ei missään nimessä ole tylsää tai yksinäistä. Jos katkaisen tämän elämän aina kolmeksi päiväksi viikosta ja menen elämään kotiin, on lopputulos se, ettei sitä kotia tai kokonaisvaltaista elämää ole oikeastaan missään. Se on tässä huomattu kahden vuoden aikana. Ja vaikka Miley Cyrus laulaa (hehe): "You got the best of both worlds" niin ei se aina niin mene. Toki joskus, mutta ei aina.

Graffititaiteilijan näkemys kaupungista.

Mistä siis voisin kirjoittaa? En halua tästä blogista henkilökohtaista päiväkirjaani tai itseni esittelyä. En väitä, että sellaisissa blogeissa olisi välttämättä jotain vikaa (olen monessa lukijana), mutta minä haluan, että (lähes) jokaisella kirjoituksellani on jokin laajempi tarkoitus kuin minä itse. En ehkä jaksa enää ihmetellä Turkua ulkopaikkakuntalaisen silmin, mutta voisin yrittää kertoa Turusta uudella tavalla niin kuin ehdotittekin. Ehkä lisään myös hieman opiskelijajuttujen määrää - toivon, että voisin kirjoittaa sellaista, mihin muutkin opiskelijat tai joskus opiskelleet voisivat samaistua. Voi olla, että kestää hetken, ennen kuin uusi linja selkeytyy. Voi myös olla, ettei linja tästä lopulta juurikaan muutu mihinkään. Katsotaan kuitenkin, mitä tapahtuu.

Toivottavasti pysytte mukana ja kerrotte minulle jatkossakin kaikki ideanne sekä toiveenne tämän blogin suhteen. Vuorovaikutuksellisuus ja interaktiivisuus ovat, nähkääs, nykypäivän sanoja.

Ready for Turku?

Osa lukijoistani saattaa ehkä muistaa, että viime syksynä minun ei ollut helppoa palata Turkuun kotikaupunkikesän jälkeen. Ei siltikään, vaikka se oli jo toinen vuosi ja olin jo selvinnyt ensimmäisestä. Ei siltikään, vaikka tiesin, mihin menin ja minulla oli siellä koti. Kaikki vaan muuttui niin yhtäkkiä - viikonloppuna olin vielä kotona poikaystävän kainalossa ja maanantaina yksin yliopistolla Turussa. Joskus joissakin muutoksissa on vain vähän liikaa.

Tänä kesänä olen yrittänyt tiedostaa jatkuvasti sen, että palaan jälleen syksyllä Turkuun. Olen muistellut sitä aina välillä ja todennut jopa odottavani sitä. Turku on nimittäin mahtava kaupunki, ja elämäni siellä on ihanaa ja itsenäistä. Suurin hankaluus Turussa on se, että tämä toinen puoliskoni ei sinne pysty ainakaan toistaiseksi muuttamaan. Itse asiassa hän lähtee koko syksyksi ulkomaille, joten valmistaudun siihenkin muistelemalla hyviä puolia Turusta:

1. Turussa on mahdollisuus siihen, että päättää lähteä Ruotsiin ja hypätä tunnin päästä lähtevään laivaan.

2. Turussa on joki.

3. Turussa on jokiranta. Siellä on ainakin neljä kahvilaa tai ravintolaa, joihin haluan niin pian kuin mahdollista. (mm. Cafe Art, Tintå ja Blanko, kaikki mukavasti vierekkäin)

4. Turussa on kaikki niin lähellä, etten tarvitse kuin pyörän sen kaiken saavuttamiseen.

5. Turku on kulttuurikaupunki, ja pääsen syksyllä useampaankin kulttuuritapahtumaan, yhteen aika ainutlaatuiseenkin.

6. Turussa on mahtava opiskelijaelämä. Meitä nuoria riittää niin paljon, että kaiken maailman kissanristiäisistä luennoille ravatessa ei ehdi tylsistyä.

7. Turussa on Zara, jossa aina kokeilen vaatteita, mutten osta mitään, sillä ne eivät ikinä istu minulle.

8. Turussa postiluukusta tulee Turkuposti-lehti. Se ilahduttaa köyhää opiskelijaa, joka lopetti ainoan lehtitilauksensa viikko sitten.

9. Turussa on Vartiovuorenmäki, jonne voi aina lähteä kävelylle ja ihastella alapuolella vilisevää kaupunkia.

10. Turussa on Tuomiokirkko. Odotan jo nyt, onko sen eteen pystytettävä joulukuusi vino vai ei!

Eikä ollut edes vaikea keksiä kymmentä. Taidan pian olla valmis Turkuun!

Mitä hyviä puolia keksitte Turusta?

Fuksilaisia

Olin polttareissa pari päivää sitten, ja vaikka sää olikin pilvinen ja viileä, niin tunnelma oli kaikkea muuta kuin sitä. Morsian oli kaunis ja ihana (kuten aina), meininki, ohjelma ja ruoka hyviä, joten päivä oli kaikin puolin onnistunut.

Polttareissa yksi hauska puoli on se, että yleensä siellä tutustuu moneen uuteen ihmiseen. Kun viettää kahdeksantoista tuntia tiiviisti jossakin porukassa, niin siinä ehditään jutella vaikka mitä. Tällä kertaa mukana oli myös pari tyttöä, jotka ovat juuri päässeet yliopistoon ja muuttamassa pois kotoa. Toinen on itse asiassa tulossa Turkuun.

Kuunnellessani heidän kertomuksiaan asunnonhankinnasta, tavaroiden pakkaamisesta, kavereiden löytymiseen liittyvästä jännityksestä ja karttasuunnistuksesta uudessa kaupungissa en voinut olla muistelematta omaa lähtöäni kaksi vuotta sitten. Olin ollut aivan yhtä jännittynyt, aivan yhtä innoissani, silti vähän kauhuissani ja pohtinut, kuinka tulen toimeen. Kuinka osaisin hakea opintotukea? Kuinka löydän postin tai halvimman ruokakaupan? Siitä on kaksi vuotta - ja minä en ole enää siinä tilanteessa. Tänä syksynä lähtö Turkuun on jo tuttua, tavallista ja itse asiassa jo aika turvallista.

Jossain vaiheessa huomasin neuvovani heitä niissä asioissa, jotka itse olin kokenut kaikista jännittävimmiksi ja hankaliksi. Opastin heitä siinä, että kahtena ensimmäisenä viikkona tulee käydä kaikissa opiskelujuhlissa - silloin pääsee porukoihin. Juttelimme siitä, kuinka kaupunkiin voi tutustua kartan kanssa kivasti iltapäivisin ja etsiä uusia kahviloita ja puistoja. Kerroin, että kyllä siellä orientaatioluennoilla kerrotaan kaikesta aika hyvin, niistä opintotuistakin, ja että ei se haittaa, vaikka puolet kaikesta kerrotusta unohtuu. Kyllä ne selviävät sitten myöhemmin. Niitä kerrataan myös luennoilla, vaikka se onkin "yliopisto", jossa kaikkien täytyisi olla niin itsenäisiä ja pärjääviä. Ei se niin mene - ihmisiä sielläkin ollaan.

Ehkä myös vähän mainitsin tästä blogistani ja sanoin, että jos kiinnostaa, voivat käydä lukemassa varsinkin alkuaikojen kirjoituksia.

Ja niin - minä olen opinnoissani jo tiukasti puolessavälissä. Turkuunkin olen tutustunut jo aikalailla. Vaikka fuksivuotta edeltäneen kesän heräsin joka aamu jännitykseen, niin siitäkin on selvitty, ja elämä Turussa on oikeastaan aika kivaa. Oikeastaan sen verran mukavaa, että hieman jo odotan sitä, että palaan sinne elokuussa jälleen.

Ja ehkä käyn sitten kahvilla sen tytön kanssa, joka on saapumassa Turkuun ensimmäistä kertaa.

(kuvituksena ensimmäisten blogikirjoitusteni kuvia)

Arjessa (melkein)

Olen palannut, onnellisena ja rentoutuneena Suomen kesään.

Eli sateeseen.

Mutta Roomassa oli lämmintä ja ihanaa, tietenkin.

Jos tämä olisi matkailublogi, voisin jakaa muutaman erittäin hyvän vinkin tähän ikuiseen kaupunkiin matkustajille. Päätin kuitenkin vain jakaa muutaman hetken ja tunnelman kaupungista, josta on monien reissujen aikana tullut tärkeä. Niin tärkeä, että aion alkaa italian opiskelun. Hah, nyt kirjoitin sen tähän, joten minun on pakko mennä jollekin kurssille ensi syksynä.

Tällä kertaa päästiin vähän kaupungin ulkopuolellekin vuoristoon. Ja vaikka tämä ei olekaan matkailublogi, niin voin silti sanoa, että ylläolevat kuvat ovat upeasta Nimfan puutarhasta. Mutta jos haluat mennä sinne, tarkista aukioloajat etukäteen. Ne kun ovat italialaiseen tyyliin hyvin loogisia: "Joka kuun kolmas sunnuntai, paitsi talvella, joskus kesäkuussa useammin, sekä ensimmäinen lauantai, paitsi niinä päivinä jolloin kuu nousee idästä" tai jotain sinnepäin. Siis ihan oikeasti!

Ja Italiassa on toki ihanaa ihanaa ruokaa (varsinkin alkupaloja), mutta kyllä tuo jälkiruokarakkauteni taas sai puhtia näistä gelateista ja kakuista.

Ja koska olimme Roomassa nähneet jo kaikki pakolliset nähtävyydet, saatoimme poiketa myös eläintarhassa, jossa olimme ainoat turistit koululaisryhmien seassa! Eläimiin törmäsi muuallakin, esimerkiksi torin laidalla, jossa mummu ruokki paria lintua (ja oli muuten aiemminkin ruokkinut, sen verran innokkaasti nuo siivekkäät hänen luokseen lehahtivat).

Niin ja toki myös museoita, patsaita, maalauksia ja raunioita. Aina yhtä häkellyttäviä...


Nousiko matkakuume?

Mikä on muuttunut?

Jostakin saapui se kesä viimein!

Olemme viimeiset kaksi päivää kiertäneet kaupunkia kävellen poikaystäväni kanssa. Löysimme noin seitsemäkymmentä uutta, ihanaa ja kaunista paikkaa tästä kaupungista, jota sentään olen kiertänyt jo kohta kaksi vuotta.

Olemme ihastelleet katuja ja puistoja, tajunneet, kuinka monta vanhaa puu- ja kivitaloa tässä kaupungissa onkaan sekä ihmetelleet, miksemme melkein koskaan vain kiertele tällä tavalla. Kuinka hauskaa onkaan lähteä piknikille, pistäytyä jokilaivalla, mennä kiinnostavia portaita pitkin ja katsoa, mihin ne johtavat, poiketa pieniin puoteihin asuinalueilla, käydä viimeinkin niissä museoissa, joista on puhuttu ainakin vuosi...

Totesimme, että talvella tämä kaupunki on nihkeä. Talvella liikkuminen on niin ärsyttävää loskaisessa Turussa, ettei huvita lähteä minnekään - kirjasto ja ilmainen lainadvd ovat paljon houkuttelevampia vaihtoehtoja. Vaan kun saapuu kesä, koko kaupunki muuttuu ihmisiä myöten. Turusta tulee jotain todella hienoa ja kaunista. Muistin jälleen sen, mikä kiinnitti huomioni silloin pääsykoepäivänä: "Turkuhan on todella kaunis kaupunki!" Jos et usko, niin mene katsomaan.

Melkein ei edes tekisi mieli lähteä.

Millainen Turku, sellainen mieli

Kun kevät alkaa jo olla pitkällä, alkavat myös opiskelijoiden opinnot lähestyä loppuaan. Ennen lomaa on luentoja tipotellen, enää muutama siellä, yksi tuolla... Kaupunki alkaa oudolla tavalla hiljentyä, vaikka se samaan aikaan herää - sillä vaihto-opiskelijat katoavat omiin maihinsa, kukin nuori opiskelija omaan kaupunkiinsa. Kaikki ne, joihin törmäsi päivittäin luentosaleissa tai vähintään aulassa, ovat jo jossakin muualla, kesätöissä tienaamassa.

Muutoksen makua.

Minäkin kävin Clas Ohlsonilla ja ostin viisi muuttolaatikkoa. Ne vanhat olen heittänyt viisaana ja kauaskatseisena ihmisenä pahvinkeräykseen viime syksynä, joten ei auttanut kuin ostaa uusia. Toki nuo tavaroiden kuljettamiseen tarkoitetut vaikuttavat hieman paremmilta ja kestävämmiltä kuin ne edelliset, jotka oli haalittu kokoon supermarkettien aamuhyllyttämisestä. "Hei saako näitä ottaa? Vähän pieniä ehkä muuttamiseen, mutta no joo..."

Ja jotenkin on jälleen haikeaa. Kaupunginvaihto on toisaalta ihanan virkistävää, mutta silti siinä tuntuu olevan aina jotakin lopullista. Minä olen aina ollut jonkinlaiseen lähtöhaikeuteen taipuvainen persoona. Jo aivan pienenä muistan huokailleeni tunteikkaasti, kun serkut lähtivät mökiltä takaisin kaupunkiin. Saatoin jäädä yksin tallustelemaan marjapuskien väliin pitkäksikin ajaksi - ihan vain haikeuden vuoksi. Sitten sama haikeus iski, kun olin itse lähdössä ja rakas mökki jäi tyhjäksi ilman yhtäkään asukasta. On ollut lomamatkoja, jolloin olen ikävöinyt kotia jo ennen lähtöä - ja viikon kuluttua olen jälleen haikeana tuijotellut Lontoon tai Gran Canarian katuja viimeisenä päivänä. Nykyään osaan jo suhtautua lähtöihin toisinaan hieman vähemmän tunteellisesti (mikä on hyvä, sillä lähtöjä on keskimäärin kaksi viikossa), mutta tällaisina päivinä, kun siitepöly kasvaa ja taivas on haalean kevätsininen, ilmaantuu tuo vanha haikeus jälleen jostakin...

Toisinaan tuntuu siltä, että voisin kuvata koko kaupungin, sillä rumasta loskakasasta sulaa jotain ihmeen kaunista.

Viime vuonna kirjoitin, että olen kokenut käsittämättömiä onnellisuuden hetkiä saapuessani takaisin kotikaupunkiin. Tänä vuonna olen kokenut myös Turussa muutaman sellaisen erikoishienon hetken, jolloin olen ajatellut, että tämä kaupunki on mahtava. Minulla on täällä jotain omaa. En ole enää pelkkä kaupunkiinmuuttaja vaan jo jotain enemmän. En ehkä turkulainen, mutta Turun kaupunkilainen.

Niin tuli haikeiltua kävellessä vaihtarikaverin kanssa jokirantaa. Ja koska sää on ollut mahtava, ovat haikeilutkin kuitenkin positiivisia. Ostettiin toki jäätelöt ja ihasteltiin jokea, joka kimalteli niin kauniisti, niin kauniisti...

Välimatka on suhteellista

Kaikki tajuavat sen, että esimerkiksi Helsinkiin on vähän matkaa Turusta, mutta verrattuna Berliiniin tai Mexico Cityyn se on oikeastaan melko lähellä. Tämä kirjoitus ei kuitenkaan käsittele tätä faktaa vaan sitä, kuinka välimatkat ovat suhteellisia myös kaupunkien sisällä...

Turussa olen tottunut siihen, että minulla ei ole koskaan käytössä autoa. Myös bussien käyttö on välillä hankalaa tai mahdotonta. Liikun kaupungissa siis lähinnä pyörällä ja talvella kävellen. Poljen tai kävelen kauppaan, yliopistolle, asemalle, keskustaan, satamaan, kavereille....

Kotikaupungissa sen sijaan olen tottunut kulkemaan neljän pyörän päällä joko bussilla tai autolla paljon enemmän kuin kävellen.

Ja voi että, kuinka totutuissa kaavoissa on helppo pysyä! En ikinä viitsisi kävellä kotikaupungissa niin pitkiä matkoja niin usein kuin teen Turussa. Vaikka lähikauppani on molemmissa paikoissa suurin piirtein saman matkan päässä, niin kotikaupungissa matka tuntuu tuplasti pidemmältä kuin täällä Turussa. En osaa lainkaan hahmottaa edes, kuinka pitkiä matkoja kuljen tai en kulje täällä tai kuljen tai en kulje kotikaupungissa. Uskon kuitenkin, että saatan jättää kotona väliin jonkun reissun välimatkan takia, kun taas täällä matka ei edes mietityttäisi minua. Siellä olen tottunut menemään bussilla, enkä jaksa vaivautua samalla antaumuksella kuin täällä. Ehkä siksi, että ei ole ollut pakko...

Ja kuten sanottu jo kauan sitten: Turussa kunto, kekseliäisyys ja itsenäisyys lisääntyvät. Täytyy yrittää transferia (=siirtovaikutus) ja alkaa pyöräillä enemmän myös kotikaupungissa. (Varsinkin, kun ostin uuden pyörän.)

Ja mitä ne kaikki muutkin oikeestaan ajattelee...

Eilen pohdiskelin jälleen tätä kahden kaupungin olemustani. On omituista, että minimoin aina toisessa kaupungissa olemisen ja maksimoin toisessa olemisen, vaikka oikeastaan välillä viihdyn jopa paremmin täällä Turussa kuin kotikaupungissa ja haluaisin tehdä täällä enemmänkin asioita.

Ehkä ongelmana on se, että minulla on kuitenkin elämää enemmän kotikaupungissa kuin täällä. Tosin se on myös seuraus siitä, että vietän siellä tällä hetkellä vähintään kolme päivää viikosta. Sitten aina sovin kaikenlaisia menoja sinne, ja käy niin, että oikeastaan joku viikonloppu haluaisinkin olla Turussa luomassa viikonloppuelämää tänne, mutta se ei ole millään tavalla mahdollista, koska sopimuksia ja menemisiä on jo liikaa siellä toisessa kaupungissa.

Katsokaa, miten paljon kauniimpia nämä junamaisematkin ovat, kun aurinko paistaa ja vähän jo vihertää!

Eilen yllätin itseni ajattelemasta jotakin hassua: Mitäköhän kaikki mun kaveritkin ajattelee? Ajatus hieman yllätti minut, sillä en ole ikinä miettinyt asiaa niin päin. Monet opiskelukavereistani kävivät fuksivuonna melkein joka viikonloppu kotona, mutta tänä vuonna melkein kukaan muu ei enää käy. Paitsi minä. Miksiköhän?

Syitähän voi olla vaikka mitä, mutta suurin on varmaan tämä: aika monien lapsuudenkoti on tosi kaukana Turusta, ja olisi taloudellisestikin mahdotonta reissata siellä joka viikonloppu. Minulla on sen verran lähellä kuitenkin, että sinne pääsee rasittamatta istuma- ja maksulihaksia ihan ylettömästi.

Ehtiiköhän tämäkään Turun keskustassa saamani kukka aueta, ennen kuin taas lähden.

Ihan hölmöä varmaan miettiä, mitä muut ajattelevat minun reissaamisestani, tuskin mitään. Se on varmaan ihan jo normi kaikille, ainakin minulta aina kysytään: "No menetkö viikonlopuksi... Olitko viikonloppuna..." Mutta ei syy ole se, että minua ahdistaisi olla täällä. Syy ei myöskään ole se, etten viihtyisi Turussa. Syy taitaa olla se, että minä viihdyn vain niin älyttömän hyvin perheeni, veljieni ja tietysti poikaystäväni kanssa, että en halua viettää viikkokausia erossa heistä. Toki myös minulla on monta tärkeää ystävää kotikaupungissa, ja heitäkin olisi tärkeä nähdä muuten kuin vain kerran kuussa ehkä. Tietenkin he voisivat tulla välillä tänne ja tulevatkin, mutta silti.

Mutta ihmisen elämä on valintoja... minä olen toistaiseksi valinnut reissaamisen, jolla saa kahdesta kaupungista paljon, mutta ei ihan kunnolla kummastakaan. En tiedä, kuinka kauan tällaistakaan voi jaksaa. Toistaiseksi olen kuitenkin jaksanut kohtuullisesti. Katsotaan sitten, missä vaiheessa tulee stoppi.

Matka, joka kestää ikuisuuden

On päiviä, jolloin junamatka tuntuu kestävän ikuisuuden. Ihan niin kuin olisi ollut jossakin toisessa maailmassa lähtiessään ja siitä olisi kulunut jo ainakin viikko...

...Päiviä, jolloin junamatka ei varsinaisesti ole tylsä vaan piiitkä...

... Hyvin pitkä...

...Jolloin aikaansa voi kuluttaa esimerkiksi kuuntelemassa espanjan- ja englanninkielisiä youtubevideoita toivoen, että edes jotain niiden sanomasta ja kielestä menisi perille ja maaliin...

... Jolloin aikaansa voi kuluttaa myös tuijottamalla tylsiä, samanlaisia maisemia....

... Jotka toistuvat yhä uudelleen tuomatta minkäänlaista uutta mielenkiintoa.

... ja uudelleen...

... Kunnes lopulta ikkunasta näkyy maamerkki: Kirkko ja Prisma!

Ja kun niiden jälkeen tulee Koroistenniemi, voi olla varma, ettei erehtynyt...

... Vihdoinkin perillä.