Alkamisen vaikeus

Kerran kuulin eräältä keski-ikäiseltä tällaisen kommentin: "Kolmekymmentä vuotta sitten opiskelijoita ahdisti suuri työmäärä, nyky-opiskelijoita ahdistaa tekemättömien töiden suuri määrä."

Ymmärsittekö eron? Siis sen, että nykyään opiskelijat ahdistuvat siitä, kun pitäis tehä sitä ja sitä, ja ennen ahdistuttiin siitä, että työt eivät loppuneet, vaikka kuinka teki.

No joo, aika kultaa muistot ja muuttaakin niitä - en usko, että opiskelijoilla on enne ollut sen enempää hommia kuin nykyään. Pikemminkin päinvastoin. En tietenkään voi olla varma, sillä en opiskellut kolmekymmentä vuotta sitten, mutta ainakin alakoulussa opetetaan nykyään kakkosluokkalaisille sitä, mitä jopa minulle on opetettu vasta viidennellä. Kuitenkin lausahduksessa on pointti, joka mielestäni pitää paikkansa (ja varmaankin piti myös kolmekymmentä vuotta sitten).

Pitäis tehdä on yleisempi sanonta kuin tajuammekaan. Sen käyttämistä ei edes huomaa: "Pitäis mennä kauppaan, pitäis lähtee lenkille, pitäis tehdä ruotsin aine, pitäis mennä jo nukkumaan, pitäis lukee ne kaikki klassikkokirjat ja katsoa klassikkoelokuvat, pitäis välillä käydä ulkonakin, pitäis lukee "Tuotantotalouden perusteet", pitäis raahautua tänäänkin luennolle." Aiheesta saisi laajemmankin psykologisen pohdinnan aikaiseksi, mutta päätin kuitenkin keskittyä Pitäis-verbin opiskelu-yhteyksiin. :)

Opiskelijoilla on aika usein tietynlainen puhetapa opiskelujen suhteen: valitellaan töiden suurta määrää, sitä ettei ehditä tekemään mitään muuta, harmitellaan, kuinka jälleen tuli uusi kirja luettavaksi ja mietitään, miten ihmeessä sekin ehditään lukea ennen tenttiä, eihän vuorokaudessa ole tunteja kuitenkaan enempää kuin 24 ja niistä kymmenen käytetään mielellään nukkumiseen. Tässä ei ole mitään väärää, enkä todellakaan väitä, etten itse valittaisi aivan yhtä paljon kuin kuka tahansa muukin. Tällainen diskurssi (ha, yliopistosanoja!) ehkä myös lisää opiskelijoiden yhteishenkeä ja on myös suomalaista kulttuuria. Toisaalta kuitenkin olen alkanut miettiä, kuinka se vaikuttaa omaan asennoitumiseeni - kun ajattelen kaikista opiskelujutuista, että ne pitäis tehdä, niiden aloittaminen tuntuu entistä hankalammalta. Jos tehtävänä on vaikka kirjoittaa pari sivua tietokoneella, saatan ennen aloittamista surffailla helposti pari tuntia ja antaa huonon omatunnon jyskyttää takaraivossa. Sillähän niistä hommista tehdäänkin helpompia, huoh...

Olen pari kertaa ihan tietoisesti ajatellut ennen lukemisen aloittamista että "Jes! Kohta saan taas opiskella ja opin paljon uutta!" Epäaitoa, ehkä, mutta pakko myöntää, että ainakin minulla se madaltaa aloittamisen kynnystä. Ihmeellistä, että itseään voi motivoida noinkin pienellä huijauksella ajatuksella. Suosittelen kokeilemaan!

Nähty!

No niin. Tämä demokratian kannattaja ei tietenkään katsonut toissakesänä kyynelsilmin tuntikausia kestäneitä naapurimaan kuninkaallisten häitä. Hän ei myöskään tuijottanut viime keväänä opiskelukaverinsa kanssa innokkaasti Englannin kuningashuoneen ehkä suurinta tapahtumaa sitten Dianan...

Mutta hän myöntää sentään, että hoiti itsensä eilen Arkenille, seisoi siellä väkijoukossa ja odotti noin puoli tuntia Victoriaa ja Danielia, jotka lopulta saapuivat kävellen Piispankatua pitkin. Victorialla oli hirmuisen korkeat korot, joilla oli varmasti mukavaa kävellä mukulakivillä. Mutta oikein edustava ja sydämellinen pariskunta, pysähtyivät juttelemaan lasten kanssa ja hymyilivät kaikille. Kamera oli jäänyt kotiin, joten saatte ainoastaan suttuisia kännykkäkuvia.

Myönnetään, että olin aika fiiliksissä. :)

Aiheesta myös täällä.

Kuninkaallista

Huomenna tulee Turkuun julkkiksia naapurimaasta, oikein kuninkaallisia! Itselläni ohjelma on hyvinkin kiireinen opiskelujen kanssa, mutta täytyy yrittää ehtiä jossain välissä paikalle. Prinsessa Victorian ja prinssi Danielin Turun-vierailun ohjelma löytyy täältä.

Kuvat Wikimedia commons

Luentomaneereja

Luento-opetus on yliopistossa luonnollisesti se kaikista yleisin opetusmuoto, riippuen tietenkin vähän opiskelualasta. Suurimmalle osalle opiskelu on kuitenkin lähinnä luentoja ja tenttejä, joskus joku satunnainen seminaari.

Luennot voivat herättää monenlaisia tunteita; välillä sinne raahadutaan kiireessä, myöhässä, hengästyneenä ja väsyneenä, istahdetaan tuoliin ja toivotaan, että pelkkä paikalla oleminen kehittäisi jotain, opettaisi minulle jotain, vaikka en jaksaisikaan keskittyä ja kuunnella ollenkaan, saati sitten kirjoittaa muistiinpanoja.
Luennolle saatetaan mennä myös ajoissa, rauhassa, kynät terotettuina ja muutenkin korvat höröllään uusia ajatuksia odottaen. Luento voi sitten vastata näihin odotuksiin tai lopahduttaa innon.

Yksi tärkeimmistä asioista, johon kaikki kiinnittävät huomiota, on tietenkin luennon pitäjä. Luento ei yleensä ole millään tavalla toiminnallinen oppimisen muoto - usein siellä istutaan vain paikallaan monta tuntia ja kuunnellaan luennon pitäjää. Luennoitsija voi olla hyvä ja pedagogiaa ymmärtävä - hänen powerpointtinsa (kyllä, en muista yhtäkään luentoa ilman powerpointtia) voivat olla kiinnostavia ja hyvin sekä ytimekkäästi tehtyjä. Tällainen henkilö saa opiskelijat helpommin kiinnostumaan ja seuraamaan.
Luennon pitäjä voi myös olla tutkija, jonka työhön vain kuuluu pakollisena tietyn luentomäärän pitäminen vuosittain. Jotkut vaikuttavat siltä, että heidät on haettu jostain kellarin tutkimuskammiosta, puhallettu päälimmäiset pölyt pois, annettu aihe ja heitetty luentosalin eteen puhumaan. Tällöin tulos on myös sitä luokkaa - jos ihmisen intohimona on tutkiminen eikä suinkaan opettaminen, saattaa hän esimerkiksi ottaa tuolin, nojata seinään ja puhua puolitoista tuntia jostain lähes täysin käsittämättömästä. Ei tietenkään aina, mutta näitäkin on.

Yksi asia, mihin opiskelijat väkisinkin kiinnittävät huomiota, ovat luennon pitäjien maneerit. Joku saattaa pyörittää käsiään koko ajan ympäri, joku toistaa samoja lauseita "ymmärsittekö? ymmärsittekö?", joku kävelee vauhdilla salin päästä päähän jatkuvalla teholla. Kerran aloin kaverini kanssa laskea, kuinka monta kertaa eräs luennoitsija pyöräyttää käsiään yhden luennon aikana. Lopetimme laskemisen joskus kymmenen minuutin jälkeen, kun tukkimiehen kirjanpidossa oli jo noin kaksikymmentä merkkiä. Mutta luennoitsijat, älkää käsittäkö tätä väärin! Maneerit tuovat esiin persoonaa, ja se on hyvä - joskus persoonattomassa tieteessä, jossa kaikki täytyy olla yleisesti määriteltyä ja samanlaista, tällainen ainoastaan piristää mieltä.

kaikki kuvat weheartit.com

Toinen asia, mitä mietin tällä viikolla, on luentojen tiukat normit. Turussa on myrskynnyt lähes koko viikon, ja eräänä päivänä kiirehdin luennolle jättämättä takkiani ja sateenvarjoani naulakkoon. Istuin tuoliin ja päähäni pälkähti ajatus: mitä, jos laittaisin hatun päähäni, avaisin sateenvarjon ja istuisin muina miehinä kuuntelemassa luentoa? Haluaisin nähdä, kuinka ihmiset tai luennoitsija siihen reagoisivat! Tai entä, jos kesken tieteellisten metodien opettelun nousisin ylös ja huutaisin jotain täysin asiaankuulumatonta, kuten "Minä ainakin aion syödä tänään pussillisen karkkia!" Olisi mielenkiintoista asentaa kamera saliin, toteuttaa tällainen ja tutkia, kuinka ihmiset reagoisivat. Graduaihe löydetty! Harmi vain, että se ei ihan suoranaisesti liity alaani :D. Ehkäpä näistä normeista johtuen myös luennoitsijoiden on joskus vaikeaa saada vastauksia luennon lomassa esittämiinsä kysymyksiin - ihmiset ovat niin tottuneita istumaan hiljaa ja kuuntelemaan, että aktivoituminen ei meinaa onnistua, sillä se "ei kuulu" tilanteeseen.

allekirjoittanut kävi kuluneella viikolla viidellä luennolla.

Tilataiteellista

Nyt kun syysmyrskyhurrikaani riehuu Turussa (ainakin Ilta-sanomat uutisoi tämän sadekuuron hurrikaaniksi), voi mieltä piristää taiteellisilla muistoilla alkusyksyn päivistä, jolloin aurinko paistoi ja kuvia saattoi ottaa vastavaloon:

Siellä niitä on, ankkoja keskellä jokea.

Taiteellisia juttuja voi käydä myös katselemassa Turun taidemuseosssa Créme de la Créme -näyttelyssä, jossa on kaikenlaisia tunnettuja suomalaisia taideteoksia. Näin opiskelijavinkkinä voisin sanoa, että ilmaiseksi pääsee perjantaisin kello 16-19.

Sitten kumpparit jalkaan ja tyrskyihin!