Junassa tulee kuljettua aina (ja aina minä siitä kirjoitan!), ja yleensä se on melko samanlaista. Joskus kuitenkin tapahtuu jotain, mikä todella jää mieleen, niin kuin esimerkiksi tämä asia viime kesänä.
Juna oli jostain syystä niin täynnä, että sain istumapaikan aivan leikkipaikan vierestä. Vr:n Intercity-junien leikkipaikat ovat aika kivoja, ja niissä on kaikenlaista pientä kiipeilypaikkaa ja leikkijunaa lapsille. Silläkin kertaa muutama pikkuihminen leikki hikipäissään, ja heidän menoaan oli hauska seurata. Äkkiä kuitenkin konduktööri astui vaunuun, ja lasten leikki unohtui: "Konduktööri tulee! Mutta missä meidän liput on!"
Alkoi pieni hätä ja ihmettely, mutta noin nelivuotias poika päätti ratkaista tilanteen arvostettavalla rehellisyydellä. Hän meni seisomaan konduktöörin eteen, nosti katseensa ylös ja ilmoitti:
"Päivää, herra konduktööri."
"No päivää päivää! Onkos sulla lippua?"
"Ei mulla ole." Poika levitti käsiään ja näytti ihmettelevältä.
"No onkos se taskussa?"
"Ei", poika totesi vilkaistuaan taskujaan.
"No kyllä se lippu täytyisi olla. Sun täytyy nyt varmaan ostaa lippu", konduktööri totesi pilke silmäkulmassaan. Poika katsoi häntä hetken aikaa, kunnes hänen suunsa levisi hymyyn ja hän huudahti nauraen:
"Ei niitä lippuja tarvitse oikeesti maksaa!"
Koko junavaunu hymähti naurusta ja konduktööri oli mukana leikissä. Lopuksi hän antoi lapsille jotkut leikkiliput, jotka hän leimasi, ja jatkoi sitten matkaansa. Koska muulloin, kuin nelivuotiaana, voi olla niin varma itsestään ja omista päätelmistään? Tuo pikkumies piristi varmasti monen päivää, ainakin minun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro, kerro kommenttis :)