tiistai 29. marraskuuta 2011

Turkulaisesta palvelukulttuurista

Voi ei! Kävin viikonloppuna kotikaupungissa ja löysin tietokoneen vierestä kamerani piuhan. Nappasin sen siis tietenkin mukaan, enkä tohkeissani ja kiireissäni ehtinyt sitä sen enempää ajattelemaan. Vaan olisi pitänyt - äsken kaivoin piuhan laukusta ja totesin sen olevan väärää mallia, eikä siis mene kameraani. Voi ei! En ehkä saa teille omia kuviani lainkaan ennen joulua, yhyy... Vaan internetin ihmeellisestä maailmasta löytyy jonkin verran kuvia, yritetään pärjätä niillä.

Varsinainen aiheeni oli tänään turkulainen palvelualttius. Mitä teille tulee yleensä mieleen suomalaisesta asiakaspalvelusta? Entäpä jos spesifioidaan vähän tarkemmin ja pohditaan turkulaista asiakaspalvelua? Kenties tällainen:

kuva täältä

kuva täältä


Minä voin todeta, että oma kuvani on täysin päinvastainen. En ymmärrä, kuinka monet kaverini väittävät asiakaspalvelun olevan Turussa huonoa - minä en muista juuri yhtään kertaa, että joku ei olisi ollut valmis minua auttamaan kaupassa tai missä hyvänsä, jos olisin sitä kaivannut. Yleensä kaupan päälle tulee vielä small talkiakin ja joskus jopa hieman flirtti hymy.

Totta kai omalla asennoitumisellakin on vaikutusta; jos menee naama nyrpeänä kassalle saa tuskin kovin iloista ilmettä vastaankaan. Mutta minä en todellakaan ole aina iloinen tai hyväntuulinen, ja silti ihmiset ovat kilttejä.


kuva täältä

Tänään kävin neljässä paikassa: Taidemuseossa (ensimmäistä kertaa!), Suomalaisessa kirjakaupassa, Kauppatorin kukkamyyntiautolla ja kirjastossa. Taidemuseon vahtimestari ohjasi pyytämättä minut ja ystäväni pantittomille lokerikoille, kun näki meidän tuskailevan kolikoiden kanssa pantillisten luona. Suomalaisen kirjakaupan myyjä hymyili ja jutteli niin valloittavasti, ettei minua harmittanut lainkaan, että menetin jälleen 25 euroa. Jouluamaryllistä ostaessani sain oikein kahden henkilön palvelun, kun molemmat esittelivät minulle eri kukkia. Kirjastossa musiikkiosaston mies tervehti iloisesti ja lähti välittömästi näyttämään minulle oikeata hyllyä. Lisäksi juteltiin pari sanaa siitä, mitkä musiikkikappaleet ovat kliseisiä.

Aivan mahtavaa, Turku.

torstai 24. marraskuuta 2011

Hiukkasen tylsää, paitsi ei kauaa

Äh, minun piti kirjoittaa teille kolmas osa loisteliaaseen "Kuinka tutustuin Turun kaupunginosiin" -sarjaani, ja kirjoitinkin, mutta jostain syystä kameran piuha on kadoksissa ja näin ollen en saa kuvia tuotua tähän koneelle teidän nähtäväksi. Ja tuota kirjoitusta on aivan turha julkaista ilman valokuvia, sillä valokuvathan ovat aina parasta. Paitsi tietenkin joskus.

Minä lähden tänään tästä Turun kämpästä kohti kotikaupunkia, joten eiköhän piuha piakkoin viimeistään sieltä löydy. Sitä odotellessa voin tarjota teille jälleen Kirsi Kunnaksen runokirjasta hauskan runon:

Newtonin omena

Putosi omena omenapuusta.
     - Mikä kiihtyvyys! Mikä massa!
huusi omenamato omenassa.
      -Mikä painovoima kaikkialla,
    Mikä vetovoima omenalla!
Sen kuuli suoraan madon suusta
muuan mies puun alla
      ja omenan söi
ja sillä tiedolla maailman ällikälle löi.

Että jos joku luuli Newtonin nämä asiat itse keksineen, niin toivottavasti hänellä nyt tapahtuu käsitteellinen muutos ja hän ymmärtää, että näinhän tämä asia tapahtui.

Ja ainiin, niitä kuvia:







Tämä opiskelija alkaa olla hiukan loman tarpeessa. Onneksi iloinen viikonloppu tiedossa!

maanantai 21. marraskuuta 2011

Joskus jaksamiseen tarvitaan vähän suklaata

Eräs tärkeä turkulainen ystäväni lausui kuolemattoman viisauden tässä pari viikkoa sitten. Valitin hänelle sitä, kuinka en ole taaskaan kouluhommiltani ehtinyt urheilemaan lainkaan ja että syön hirveän paljon makeaa joka päivä. Tietenkään se ei ollut fiksua, että korvasin aterioita Doris-kekseillä (ah, ne Doris-keksit!), koska kaipasin pikaista ja jatkuvaa energiaa. Olen nyt hieman parantanut tapojani ja yrittänyt siirtyä jälleen takaisin terveellisempään ruokavalioon. Tuolloin ystäväni kuitenkin totesi: "Hei, välillä tarvitaan vähän suklaata, että jaksaa."


Kuva täältä

Minusta se oli ihanaa. Ihanaa siksi, että minun ei tarvitse tuomita itseäni joka kerta kun ostan suklaapatukan kaupasta, jos se ei tapahdu ihan jatkuvasti. Ihanaa siksi, että se opetti sen, mikä on tärkeää muistaa: itseään täytyy välillä armahtaa - ja varsinkin silloin, kun elämä on muuten niin tenttien ja koulutehtävien suorittamista. Miksi en sellaisena päivänä voisi ottaa suklaapatukan kiitokseksi jaksamisesta tai vaikkapa piristämään niin, että jaksan vielä ilman päänsärkyä sen puoli tuntia, kun kerran on pakko?


kuva täältä
kuva täältä

kuva täältä

No, tämän blogin tarkoituksena ei ole todellakaan antaa minkäännäköisiä ruokailuvinkkejä lautastaistelutantereelle. Siellä on ihan tarpeeksi monta näkemystä ja taistelua menossa jo valmiiksi. Sen sijaan tarkoituksena on muistuttaa, että koko ajan ei tarvitse tehdä kaikkea täydellisesti, vaikka siltä välillä yliopistomaailmassakin tuntuu. "Tätä voisi vielä kehittää näin, tähän olisit voinut tehdä näin, ajattelitko tätä, mikset tehnyt näin, oletko pohtinut tätä, no pohdipa nyt." Joskus kehittämisen voi jättää omaan arvoonsa, olla iloinen siitä mitä on, ja tyytyä johonkin tavalliseen, kuten suklaalevyyn.

Ai, ettekö nähneet suoraa yhteyttä kehittämisen ja suklaalevyn välillä? Ehkä en minäkään, mutta sen voin todeta, että kahden seminaarin jälkeen (yht 6h) vielä kahden tunnin luennolle suunnatessani yhteys tuntui hyvinkin selvältä. Siispä ostin suklaata. Ja nautin.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Kui varte tämmöttii?

Ah, luulin jo tutustuneeni turkuun kielenä sen verran hyvin, ettei se yllättäisi minua enää niin salakavalasti kuin viime vuonna. En enää hämmenny siitä, että kaikki on simmottii, tai että joka-sana korvataa ketä:llä. Osaan jo yleensä tulkita konditionaali-imperfektin, ja olen jopa alkanut itse käyttää sanaa kui sen melkoisen kätevyyden vuoksi. Kaikki oli siis hyvin, kunnes tänään eräs opiskelijakaverini täräytti:

Kui varte te nyt jo lähitte?

Ja niin olin jälleen alussa! Kui varte? Miksi? Argh! Miksei miksi? Miksi kui varte? Miksei pelkkä kui? Kui nuo kaksi voi edes yhdistää? Miksi käyttää kahta sanaa jos voi käyttää ymmärrettävämmin vain yhtä? No, hauskaahan se oli, kun minä huomasin jälleen olevani alun perin jostain muualta kuin täältä. Että oikeastaan ketä:hän ei ole millään tavalla kieliopillisesti oikein ellei se ole objektina ja että kui:kin on aika turkulaista sittenkin. Olin jo melkein ehtinyt tuuduttautua siihen, että turkukin on kielenä lähes ymmärrettävää, kunnes kui varte tuli takavasemmalta ja taklasi.

Kuuluisa turkulainen kielenkehittäjä Albert Edelfeltin maalaamana. Kuva otettu täältä.

Olen huomannut ajattelevani turun murrea huomattavasti vähemmän tänä vuonna kuin aiemmin. Niinhän se on, että kaikkeen tottuu ja joistakin asioista alkaa jopa pitää - niin kuin minä olen alkanut pitää turkuintonaatiosta ja turkunyansseista. Suomeahan sanotaan kieleksi, jossa kaikki on tasapaksua, eikä kysymyksiä erota toteamuksista. Kimi Räikkösen englannista sen huomaa - en ole kuullut kenenkään puhuvan niin suomalaisittain englantia kuin hän. Esimerkiksi välimerelliset kielet ovat täynnä huudahduksia ja aaltoilevaa puhetta (voih, Naapureina Madridissa, katsokaa sitä viisi minuuttia niin ymmärrätte). Oletuksena yleensä on, että jos suomalainen ja espanjalainen laitettaisiin vierekkäin, niin suomalainen olisi tylsä ja mielenkiinnoton.

Kui väärässä se voi ollakkaan! Kuunnelkaapa hetki turuuuun kiält, niin huomaatte, että ainakin etelärannikolla intonaatiota riittää. Kuiä sanot noi? Misää sää oot? miettisi et kyl mää ainaki hen sin risteileen. Ja se on minusta hauskaa - huomata, että ei tässä aina jäädä kaiken maailman muille maille kaikessa kakkoseksi.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Pieni pala toukokuuta

Tänään puoli kahdeksalta söin hieman kämäisen aamupalan, sillä minulla ei ollut lainkaan Oivariinia, jolloin en voinut lainkaan syödä leipää. Minähän ei ole mikään karppaaja, mutta aamu lähti kuitenkin käyntiin greipillä ja jugurtilla sitten. Juuri ennen kuin lähdin kohti yliopistoa, laitoin kuiviin marraskuu-käsiini hieman rasvaa, jota en ole hetkeen käyttänyt. Ja minne lennähdinkään! Sama rasvapurkki oli minulla toukokuussa Roomassa mukana, joten sen tuoksu palautti minut hetkessä Tévere-joen rannalle, ratikoihin, jäätelöbaariin, maisemiin, Pantheoniin, ääniin... Eikä haitannut lainkaan, että olin lopultakin vain Turussa ja että oli lopultakin vain marraskuu ja pimeää, sillä minä olin hetken kaukana sitruunapuiden tuoksussa. Ja oih, voiko opiskelijan aamiainen näyttää missään muualla kuin Roomassa tältä:


Niin - että suosittelen. En siis vain Roomaa vaan tekemään jotain, joka hetkeksi kääntää ajatukset pois tylsästä lumettomasta marraskuusta. Ehkä se on jokin tuoksu, ehkäpä maku, ehkäpä jonkin kesävaatteen pukeminen talvineuleen kanssa...

tiistai 15. marraskuuta 2011

Opiskelijan sarjakuva

Olen löytänyt erittäin hauskan sarjakuvan, joka ei oikeastaan ole mikään uusi (ilmestynyt Aamulehdessäkin jo vuodesta 2003), mutta johon olen vasta nyt päässyt sisälle ja tutustunut kunnolla.

kuva täältä
Kyseessä on Villimpi Pohjola, jota piirtää JP Ahonen. Sarjakuvissa on mielestäni aika hauskalla tavalla kuvattu nuorten aikuisten elämää opiskelujen sekä pari- ja kaverisuhteiden näkökulmasta. Sarjassa seikkailee tietty kaveriporukka (n:nnen vuoden opiskelijoita), joilla on omat luonteensa ja joiden elämää seurataan. Aiheet vaihtelevat yllätysraskaudesta graduahdistukseen sekä poikien tietokonepeli-iltoihin. Suosittelen tutustumaan - itse ainakin opiskelijana löysin muutamia samaistumiskohteita!


Sarjakuvat on otettu sivulta jpahonen.com, josta löytyy myös lisätietoa sarjakuvasta ja piirtäjästä!

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Uusi ulkoasu!!

Kotikaupungissa käymisessä on monta hyvää puolta; näkee tuttuja ihmisiä, saa hyvää ruokaa (ja paljon!) sekä tapaa atk-tukihenkilön, joka auttaa tekemään uuden hienon bannerin! Kyseessä on siis veljeni, joka on erittäin taitava lähes kaikessa, mikä liittyy tietokoneisiin. Näinkin hienoa jälkeä saa ilmaisella GIMP-ohjelmalla, jonka hän tallensi tietokoneelleni. 

Mitä mieltä olette uudesta ulkoasusta? Onko hyvä vai huono? Haluaisin kuulla rehellisiä mielipiteitä! :)

Nyt on isät ja isoisät onniteltu, ja kohta onkin aika lähteä jälleen junailemaan kohti Turkua. Vielä ennen sitä ehdin onneksi nähdä yhden ystäväni. Alkuviikonkin voi ottaa hieman rennommin, kun nuo kaksi tenttiä ovat nyt takana ja seuraava on vasta... Kröhöm, keskiviikkona. Mutta iloista sunnuntai-iltaa kaikille - tässä kuvia, joita löytyi weheartit.com:sta hakusanalla sunday:




torstai 10. marraskuuta 2011

Tentti- ja talvimieliala

Hip hei - kylläpäs minulla on kirjoittelun tahti kiihtynyt! Aivan niin kuin tässä ei olisi muutakaan tekemistä, tai ehkäpä juuri siksi. Tänään oli tentti ja huomenna on tentti, joten päivähän kuluu mukavasti esimerkiksi Internettiin kirjoittaessa...


No ei vaan. Olenhan minä käynyt tänään tenttishoppailemassakin. Ja tenttiruokakaupassa. Tenttisiivonnut en vielä ole, mutta ehkä en alakaan, sillä oikeastaan olen aika lailla jo lukenut kaiken, mitä tarvitseekin. Sitten täytyy enää toivoa, että itse tentissä kysyttäisiin sellaisia kysymyksiä, joihin muistan vastaukset kaikesta siitä tietoviidakosta, jossa olen rämpinyt.

Turussa oli tänään ensimmäinen pakkaspäivä. Ja kuinka mukavaa olikaan, kun sai tarpoa juurikin sinne tenttiin lehtien päältä, jotka olivat kaukaa katsottuna aivan valkoisia ja läheltäkin selvästi huurteisia ja kauniita. Hassua, kuinka yhtenä iltana luonto on aivan kuin kuollut ja surullinen, mutainen ja ruskea - mutta seuraavana aamuna se on vaipunut johonkin uuteen suloisuuteen, kun pakkaset ovat saapuneet ja kuorruttaneet kaiken valkoisella hohteella. Alan jo aivan kuulla -20 asteisen lumen narskunnan talvisaappaiden alla. Ehkä pian näyttää jo tältä:



keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Kuinka kyhätä Powerpoint-esitys kasaan mahdollisimman nopeasti

Kuten kaikki opiskelijat ja varmaankin myös työssäkävijät tietävät, Microsoft Officen Powerpoint-ohjelma on valloittanut kaikki luennot, esitelmänpitotilaisuudet ja kokoukset. Mitä ei voi sanoa Powerpointissa, sitä tuskin kannattaa sanoa lainkaan.

Ja huomasitte varmaan ironian.

Powerpoint on aivan mahtava työkalu, jos katsoo sitä yhdestä suunnasta. Siitä löytyy kuitenkin myös toinen suunta, josta sen voi nähdä olevan huono asia. Riippuu tietenkin ihmisestä, kummasta suunnasta katsoo - ja tietenkin itse Powerpoint-esityksestä.


Kuten olen jo maininnutkin aiemmin tässä blogissa, ne luennot, joissa ei ole käytetty Powerpointtia, voin laskea kahdella kädellä. Kuinkakohan kauan tuo ohjelma on edes ollut olemassa? Kymmenen vuotta? Onko sitä edeltänyt jokin vastaava ohjelma? Vai ainoastaan kalvot? Myös me opiskelijat teemme melko usein seminaareihin esityksiä kyseisellä ohjelmalla. Jos oletetaan, että Powerpoint on siis ollut olemassa kymmenen vuotta, niin voimme verrata sitä turkulaiseen yliopistojärjestelmään, joka on aloitellut siinä noin 1500-luvulla. Mitä ihmettä he tekivät viisisataa vuotta ilman Powerpointteja?

No, ehkä en ole täysin rehellinen nyt kenellekään. Olen täydellisesti tottunut näihin videotykki-esityksiin, ja ne ovat käteviä siksi, että diat voi laittaa suoraan internettiin ja ne voi käydä sieltä lukaisemassa kertausmielessä tai sitten jos ei ole ehtinyt mennä luennolle laisinkaan. Rehellisesti sanottuna olen hämmentynyt, jos luennoitsija ei käytä Powerpointtia tai edes videotykkiä. Mutta miksi niin monet luennot toteutetaan samalla tavalla? Muistan viisi vuotta vanhemman veljeni kerran todenneen, että hänen mielestään tehdään kunnolla töitä silloin, kun opettajakin kirjoittaa taululle - ja hän opiskelee sentään teknillisessä korkeakoulussa, jossa kaikki pelit ja vehkeet toimivat moitteettomasti. Noin niin kuin tekniikan osalta, tarkoitan...

Kaikista helpoiten luennoitsija saa kasattua Powerpoint-esityksen niin, että ottaa edellisvuoden diat, vaihtaa päivämäärän (jos jaksaa ja muistaa) ja käppäilee luennolle. Tottahan se säästää aikaa - eikä siinä ole mitään väärää. Tietenkin on turhaa kirjoittaa samat diat joka vuosi uudelleen, jos kerran on kirjoittanut toimivat. Mutta silloin ollaan väärillä jäljillä, jos diat näyttävät tältä:


Kynät sauhuamaan, ja samalla täytyisi kuunnella, mitä luennoitsija oikein sanoo! Jos nyt edes saisi hieman tuota tekstiä vähemmälle, niin se helpottaisi jo kummasti. Vain muutama pääsana! Toinen mahtava asia on tämä:


Powerpointilla voi mainiosti esittää "selventäviä" kaavakuvia, kuten huomaatte. Tästä ehkä saisi aasinsillan noin niin kuin yleisesti tieteen toisinaan "selventäviin" kuviin, joiden tulkitsemiseen menee kolme kertaa kauemmin aikaa kuin tekstin lukemiseen olisi mennyt.

Oletteko muuten koskaan tulleet ajatelleeksi, että powerpoint tarkoittaa pistorasiaa? Me kaikki teemme siis pistorasia-esityksiä, hehe.

Lopuksi on kuitenkin pakko sanoa, että suurin osa minulle luennoineista opettajista ja professoreista ovat olleet erittäin hyviä. Ehkä voisi sanoa niin, että Powerpointissa pätee sama kuin vanhassa tuleen liittyvässä sanonnassakin: se on hyvä renki, mutta huono isäntä. Silloin, kun luennoitsija tai esitelmöijä hallitsee Powerpointtia, eikä toisin päin, on kaikki hyvin.



Allekirjoittanut on tehnyt myös itse lukuisia Powerpointteja, sekä hyviä että kyhätään-tää-nyt-vaan-mahollisimman-nopeasti-kasaan -mentaliteetilla. :)

maanantai 7. marraskuuta 2011

Logomo part 2.

Kuten eilen mainitsinkin, viikonloppuani piristivät kolme ystävääni, jotka vierailivat Turussa. Yleensä, kun joku tulee käymään, täytyy tietenkin käydä kiertelemässä kaupunkia. Minulle on jo muodostunut muutamia paikkoja, joita haluan näyttää ihmisille. Yleensä vien vieraitani johonkin ravintolaan syömään, sitten saatan esitellä heille yliopistoaluetta. Monesti käymme myös Tuomiokirkossa katselemassa, ja joskus ehkä Vartiovuorenmäellä kävelyllä. Keskustan italialainen jätskipaikkakin on tullut koluttua muutaman kanssa. Useimmiten vakikohde on myös keskustan kirjasto, ja jokainen, jonka olen sinne vienyt, on viihtynyt siellä. Pikkuveljeni on vieraillut luonani muutaman kerran, ja kyseli jälleen pari viikkoa sitten täällä käydessään, että emmekö voisi poiketa kirjastoon. Valitettavasti emme sinne ehtineet, sillä pääkohde oli sillä kertaa Caribia - joka kyllä miellytti pikkuveljeä hyvinkin paljon.


On tosi hauskaa, kun tulee vieraita, sillä pääsen itsekin silloin kiertelemään kiinnostavissa paikoissa. Arkena on monesti niin kiire tai väsy, että ohjelmaksi riittää tasan se, että käy yliopistolla, ruokakaupassa ja ehkäpä yliopistoliikunnan ryhmätunnilla. Jos sattuu hyvä päivä, voi ehtiä keskustaan asti vaikkapa Sokokselle, mutta yleensä kuitenkin turvaudun lähikauppaani. Toisin on viikonloppuna, kun on vieraita - silloin ei edes viitsi tehdä opiskelujuttuja, joten aikaa on kierrellä kaikenlaisia näyttelyitä ja tapahtumia. Tämä on ehkä vähän häpeä myöntää, mutta Turun linnaan en ole vielä ehtinyt käymään. Täytyy varmaankin odottaa, että poikaystävä tulee seuraavan kerran viikonlopuksi, ja saada siitä hyvä syy lähteä linnailemaan. Onko jonkun lukijan mielestä Turussa jokin paikka, jossa täytyisi ehdottomasti käydä? Jotain, mistä minulla reilun vuoden kaupungissa asuneena ei ehkä ole hajuakaan? Ehdotuksia otettaisiin mielellään vastaan. 

Yhtenä kohteena tänä vuonna on myös ollut Logomo, jossa olin sunnuntaina toista kertaa käymässä. Aluksi minun oli pysähdyttävä jo sisääntulotuulikaapissa ottamaan kuvaa kahvilasta, joka on mielestäni aivan uskomaton. Erään seuralaiseni mielestä se muistutti Kellopeliappelsiinia, mutta minusta se on ainoastaan nerokas (vaikka tuoleja ei aina erotakaan taustasta).



Kiersimme kaikki näyttelyt, ja tällä kertaa niihin oli enemmän aikaa. Liisa Ihmemaassa oli tavallaan hieman hämmentävä. Teokset eivät tuntuneet liittyvän toisiinsa millään tavalla, niissä oli ainoastaan kuvattu monia kiinnostavia ja hämmentäviä asioita. Päädyimme siihen, että ehkä tämä oli ideakin - Liisahan kuljeskelee Ihmemaassa ihmettelemässä asioita, jotka ovat omituisia tai jollain tavalla vinksin vonksin. Näyttelyssä oli nostettu esiin asioita, jotka ovat meille nykyään jo arkipäivää (kuten plastiikkakirurgia), mutta kuitenkin seinällä sensuroimattomina osa näytti jotenkin irvokkaalta, väärältä ja omituiselta, aivan niin kuin jokin olisi ollut vähän vinksin vonksin sellaisessa maailmassa...

Mikä katu?


Vastaus: Tiirikkalankatu juuri ennen Turun paloa vuonna 1827. Alla on kuva siitä, miltä kyseinen kadunpätkä näytti hetkeä myöhemmin.


Tämänkin kadunpätkän voi käydä kävelemässä Logomossa. Lisäksi siellä voi katsoa Ylen tulenkäyttövalistusvideoita 1970-luvulta (hiukan saarnaavia!), joista ainakin yksi löytyy myös Yle Arkistosta: klikk!

Illalla käytiin vielä kaupungilla:




sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Mami

Tämä viikonloppu on ollut ihana, sillä minulla oli Turussa vieraita. Ihana se on ollut myös siksi, että olen syönyt pari kertaa ravintolassa, eikä ole tarvinnut tiskata tai laittaa itse ruokaa - kuinka luksusta monessakin mielessä!

Perjantaina istuin ehkä maailman tylsimmällä luennolla, kun päivääni piristi viesti eräältä tuttavaltani, joka oli saapunut Turkuun työasioissa: "Lähdetkö kello 12 lounaalle Mamiin?" Vastausta ei tarvinnut miettiä hetkeäkään, joten luennon jälkeen hyppäsin pyörän selkään ja ajoin ravintolan eteen.


 

Paikka oli aivan täynnä, ja ihmisiä lappasi ovesta siihen malliin, että hipsin sisälle varaamaan pöytää. Tarjoilija ohjasi minut istumaan, ja kun ilmoitin, että odottaisin vielä seuraa, toi hän minulle leipää ja vettä sanoen, että niitä voi maistella odotellessa. Mahtavaa! Ravintola oli aika pieni, joten melutaso olisi saattanut olla joillekin liian korkea. Yliopiston ravintoloihin tottuneena se ei kuitenkaan ollut minulle mitään, ainoastaan osoitus hyvästä meiningistä. Tavallaan en välttämättä edes pidä ravintoloista, joissa on aivan hiljaista, ja joutuu pelkäämään, että kaikki kuulevat omat hölmöt jutut.

Se, mikä minua yllätti, oli lounaan hinta: annokset olivat alle kymmenen euroa! Olin kuullut minua turkulaisemmalta kaveriltani, että Mami on määritelty yhdeksi Suomen parhaimmista ravintoloista (Tänä vuonna sijalla 7. viisi tähteä -sivustolla) - joten luulisi, ettei sellaisesta voi saada annoksia alle kolmellakympillä. Lounasta kuitenkin sai. Illalla meininki on varmasti erilainen, mutta minusta on hienoa, että erittäin laadukasta ruokaa voidaan myydä halvemmallakin.
(Itse asiassa, nyt kun selailin noita listoja, niin kahdenkymmenen parhaan ravintolan joukossa tänä vuonna on neljä turkulaista: Mami, Smör, Herman ja Sergio´s. Lisäksi yksi on tamperelainen ja yksi porilainen. Loput sijaitsevat yllättäen Helsingissä.)

Minä ja tämä tuttuni otimme lohisalaatin, ja eräs kolmas seuraamme liittynyt tuttava otti maksaa.




Vaikka minä en henkilökohtaisesti pidä lainkaan maksasta, niin ehkäpä on puolueettomampaa sanoa, että annoksen syöneen mielestä se oli erittäin onnistunutta. Lohisalaatti sen sijaan oli mahtavaa, ja siinä oli yhdistelty asioita, joiden ei koskaan uskoisi toimivan samassa salaatissa (mm. perunasalaatti, lehtisalaatti, raaka porkkana). Toimivat silti!

Voi, kun joskus pääsisi tuonne tai jonnekin muuhun parhaisiin ravintoloihin illallisellekin - mutta näin opiskelijana se taitaa odotuttaa vielä hetken. Onneksi tykkään kuitenkin myös Hesestä, hehe :D

torstai 3. marraskuuta 2011

Kamelinselkä

On päiviä, jotka tavallaan katkaisevat kamelinselän. Minulla ei ole hajuakaan, mistä kyseinen sanonta tulee, mutta ehkä siitä, että kameli jaksaa kantaa suhteellisen raskaita taakkoja - mutta tulee hetki, jolloin niidenkin sietokyky lakkaa. Ja tämä oli sellainen päivä.

Ilmeisesti tunteeni menevät hieman vuoristorataa tämän opiskelun kanssa. Viime viikolla olin innoissani kolmena iltana kirjastossa kahdeksaan asti, mutta tällä viikolla puhti loppui, sillä töitä tuli liikaa.

kuva täältä.
Tajusin, että minulla on kahdeksan tenttiä seuraavan kuuden viikon aikana, ja luonnollisesti melkoinen määrä kirjoja luettavana ennen joulua. Eräässä seminaarissa meinasin kirjaimellisesti alkaa itkeä, kun saimme jälleen lisää tehtävää seuraavan kahden viikon sisään, sillä edes edelliset tehtävät eivät olleet mahtuneet kalenteriin, vaikka kaikki muu kuin opiskelu on jo viikoilta karsittu. Onneksi sentään sain pidettyä naamani peruslukemilla kaikesta huolimatta. Myöhemmin onnistuin kaatamaan roskiksen. Kun tulin yhdeltätoista kotiin, avaimeni juuttui ulko-oveen. Siis kuvitelkaa! Kuinka sellaista voi edes tapahtua?

Tavallaan on ehkä ärsyttävää, että opiskelijoilta kysyttäessä jokaisen vastaus yleensä on: "Kiirettä kuuluu, kauheesti töitä." Mutta minulla ainakin se todella on nyt niin. Ja varmasti myös monella muulla. Opintopisteitä on yleisen suosituksen mukaan suoritettava 30 per lukukausi. Ja kun yksi opintopiste on 27 tuntia työtä, niin pienen laskutoimituksen jälkeen saadaan työmääräksi 11 tuntia päivässä, jos viikonloput haluaa pitää vapaina. Kuka on tämän laskenut? Kuka oikeasti tekee oikeita töitä näin paljon? (No kyllä, jotkut tekevät, mutta suurin osa ei.) Sitten vielä valitetaan, että opiskelijoiden opinnot venyvät, koska he käyvät töissä. Mutta moni ei selviä vuokranmaksusta ja normaalista elämästä kuukaudessa 460:llä eurolla, jolloin työssä käyminen on pakollista. Ja töissä ei ole mahdollista käydä, jos opiskelee tuon 11 tuntia päivässä. Voisiko vaikka lukukauteen lisätä viikon tai kaksi? Huoh.

Mutta näinpä näin. Hyvä asia tänään oli sentään se, että satuin olemaan oikeassa tiedekunnassa oikeaan aikaan, sillä meille opiskelijoille tarjottiin jostain tapahtumasta ylijääneitä leivoksia. Sanomattakin lienee selvää, ettei mennyt minuuttiakaan, kun kaikki leivokset olivat päätyneet jonkun onnellisen käteen. Eikä se ollut mikään turha leivos, vaan Turku 2011 -leivos. Siksi se ansaitsee maininnan myös tässä blogissa. Ja ehkä muutenkin, sillä leivokset ovat aina mainitsemisen arvoisia. Ja tässä leivoksessa erityisesti pohja oli erityisen hyvää. Suosittelen maistamaan, jos törmäätte turkulaisessa kahvilassa kultturileivokseen.

Viikonloppuna minulla pitäisi olla aikaa tehdä jotain muutakin kuin istua kirjan ääressä. Sen jälkeen saatte jotain juttua tänne myös Turusta, ei ainoastaan tästä ainaisesta opiskelusta. :)

kuva täältä.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Valotonta

Koska kelloja siirretiin kesää kohti sunnuntaina, on aamuisin nykyään valoisampaa ja iltaisin pimeämpää. Ja jos kuljeskelee yliopistoalueella vielä kuudelta (kuinka tavatonta!), saattaa joutua pimeyden yllättämäksi.

No joo, ehkä se ei johdu vain kellojen siirtämisestä vaan myös siitä, että on jo marraskuu. Silti lämpötila on huomattavasti marraskuuta korkeampi, ja opiskelutoverini totesi tänään, että eräässä puurykelmässä yliopistoalueella oli vielä kaikki lehdet tallella.

Mutta tämän virallisen joulukaupungin epävirallinen asukas voisi varmaankin jo alkaa odottaa joulua, sillä eikös sitä marraskuussa saa alkaa odottamaan? Ja Stockmannillekin on jo tuotu joulukoristeita! Ajattelin askarrella opiskelijabudjetilla tänä vuonna joululahjoja (virkaten!), joten ehkä minun tosiaan olisi jo aika alkaa odottaa sitä joulua.

Tässä tunnelmakuvia Turun yliopistolta marraskuiselta illalta:







Onneksi kuitenkin elämään saa väriä syömällä näitä: