torstai 30. joulukuuta 2010

On mennyt paremmin kuin luulin

Ensimmäinen opiskelijasyksy on takanapäin.

Olen itse asiassa melko tyytyväinen itseeni sen suhteen. Sain lähes kaikki opiskeluun liittyvät asiat ja tentit tehtyä, vaikkakin osan viime tipassa. Uuteen opiskelurytmiin ja -tapoihin hyppääminen oli vauhdikasta, mutta selvisin siitä, ja minulla on ollut hauskaa. Opiskelu ja uuden oppiminen on kivaa.




Plus sitten siinä oli se kaikki muu - uusi kaupunki, uusi koti, uudet kaverit. Pelkkää uutta koko syksy. Muutto pyöri mielessäni pitkin kesää ja se tuntui välillä ihan mahdottoman jännittävältä - eikä läheskään aina positiivisessa mielessä. Lopulta tuli aika pakata tavarat pakettiautoon ja huristaa Turkuun. Sitten, kun se lopulta tapahtui, se tapahtui aika nopeasti.

Eniten pelkäsin eroa kaikista rakkaimmista ihmisistä täällä. Mietin, miten mahdan pärjätä kaupungissa, jossa en tunne oikeasti ketään - ei ollut ketään sukulaista, jolle voisin soittaa hädän tullen, vaan täytyi pärjätä tietyllä tapaa ihan itse. Juttelin kaikkien kanssa, että "kyllähän sieltä sitten saa kavereita, kun on niin moni samassa tilanteessa", mutta välillä en oikein uskonut siihen itse. Tietenkin odotin muutolta myös paljon mukavia asioita ja uskoin sen olevan tosi kivaakin. Kuitenkin välillä pelkäsin, että istuisin illat yksin, en osaisi opiskella ja soittelisin itkuisia puheluja kotiinpäin.




Vaikka muutaman itkuinen ja kamalan ikävän aikaansaama puhelu on tullut soitettua poikaystävälle, niin silti syksy on mennyt paremmin kuin luulin. Osaisin perustaa oman talouden (omat astiat, juhuu!), aloittaa opiskelun ja olen saanut vaik kui paljon kavereita. Kaikki ei ole tietenkään ole mennyt ihan helposti, mutta huumorilla ja luovuudella pärjää hyvin: kun ei voi soittaa keneltäkään autoa lainaan, on esimerkiksi pölynimuri kuljetettava pyörän korissa. Olihan se aika hauskaa, ja sain hyvän tarinan kerrottavaksi.

Pari kertaa Turun keskustassa kävellessäni on tullut yhtäkkiä sellainen "mitä ihmettä minä teen täällä, ei tämä ole minun kotini" -olo. Kuitenkin joulukuun alussa huomasin yhtäkkiä, että minähän viihdyn Turussa ihan oikeasti. Turku on ollut kiva kaupunki koko ajan, mutta nyt aloin todella tykätä siitä. Eikä kaikki tuntunut enää ihan mahdottoman jännittävältä - paitsi ehkä positiivisessa mielessä.


tiistai 28. joulukuuta 2010

Hip hei muualta!

Lomaa on vietetty kotosalla, ja kaikenlaista kivaa liittyy aina lomaan, kuten esimerkiksi...




... Ulkoilua ja juoksemista pikkuveljen kanssa.

Ja tietenkin lunta, lunta, lunta...


Nyt kun olen ollut täällä melkein pari viikkoa putkeen, tuntuu lähes siltä, etten olisi poissa ollutkaan...

No, ei nyt ihan.

Tavaroistani ja vaatteistani on täällä vain murto-osa, mutta yllättävänkin hyvin niillä pärjää. Lisäksi Turku ja kaverit siellä pyörivät ajatuksissani aina välillä. Kuitenkin olen täällä taas niin kuin ennenkin. Olen osannut hypätä vanhaan rytmiin, tuttuihin menoihin ja tuttujen ihmisten luokse, ilman mitään vaikeuksia. On ihanaa olla perheen kanssa rauhassa ilman sitä "kohtatäytyylähteäjunaanvoiskoiskäpliisheittää" - vaikka välillä joutuukin pikkuveljen kanssa painimaan :D. Täällä on monella tapaa paljon helpompi olla - läheiset ihmiset ovat lähellä ja tiedän heti, missä jonkin mainittu kaupunginosa on tai miltä siellä näyttää.

Toisaalta myöskään ajatus Turkuun palaamisesta parin viikon kuluttua ei tunnu ollenkaan niin pahalta kuin syksyllä.

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Jouluiloa

Nyt on Turku jäänyt hetkeksi taakse, kun palasin kotikaupunkiin joulunviettoon ja lomailemaan.

Blogikin jää hetkeksi tauolle ja jatkuu taas tuossa pyhien jälkeen ensi viikolla.





Tänä vuonna on varmaan tavallista jännempää katsella joulurauhanjulistusta. Katson sitä ihan eri silmin, koska olen itse kävellyt Brinkkalan talon ohi monia kertoja, myös silloin, kun torilla ei ole ketään muita.


Oikein hyvää ja rauhallista joulua!

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Kirjasto täynnä

kulttuuria

Turun pääkirjasto on hassu ulkoapäin: puoliksi moderni ja puoliksi museo. Nämä kaksi osaa yhdistää lasinen käytävä, joka on pyhitetty (sadoille) lehdille ja niiden lukemiseen.






Mutta älkää käsittäkö minua väärin, sillä kirjasto on ehkä hienoin Suomessa näkemäni. (Tosin en ole nähnyt kovin montaa eri kirjastoa Suomessa, mutta muutaman sentään). Kaikelle tuntuu olevan oma looginen paikkansa (tämä on yleensäkin kirjastoissa tapana), ja toimiva sellainen. Ainoa, mikä sieltä puuttuu (tai mitä en ole nähnyt), on hiljainen lukusali. Opiskelijalle sellainen olisi tarpeen, mutta onneksi yliopistolta löytyy. (Kylläpäs tässä kappaleessa on paljon sulkeissa olevia asioita).

Hienointa on kuitenkin ehkä sisustus. Johtuneeko kulttuuripääkaupunkivuodesta, jonka vuoksi sisustusta olisi uusittu, vai jostakin muusta, en tiedä. Kirjasto on täynnä värikkäitä ja erilaisia tuoleja, lukunurkkauksia ja kulmauksia, joihin voi ihan todella uppoutua lukemaan ja kadota tarinoiden maailmaan.








Mielestäni Turun pääkirjastosta on todella onnistuttu tekemään erittäin viihtyisä kohtauspaikka ihmisille, kirjoille, lehdille, sähköiselle medialle ja niin, kulttuurille.


perjantai 17. joulukuuta 2010

Elä töhri

Hah, kävelyretkellä löysin hienon ohjeen, josta täytyi välttämättä räpsäistä kuva, vaikka olikin vain kännykkäkamera mukana. Onneksi viesti oli kirjoitettu kahteen kertaan, jotta kaikki sen ymmärtävät:


keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Eksyksissä jälleen kerran

Kehtaisiko tätä edes kertoa.

Nimittäin sitä, kuinka kerran eksyin Turussa suoralla kadulla.

Tarkoitus oli palauttaa elokuva Kaskenkadun Makuuniin. Kun olin käynyt aikaisemmin vuokraamassa elokuvan, olin kävellyt vuokraamoon Tähtitorninmäen kautta. Palauttaessani elokuvaa kävelin kuitenkin jokirantaa pitkin Aurasillalle asti, josta pääsee kyseiseen Makuuniin suoraa tietä.
Siinä sitten kävelin reippaasti ylämäkeen, kunnes yhtäkkiä minusta alkoi tuntua, että olin väärässä paikassa. Huomasin, että molemmilta puoliltani nousi mäki, ja jostain syystä olin varma, että en ollut mennyt vielä Tähtitornin ohitse. Ajattelin, etten ollut kävellyt tarpeeksi kauan joen rantaa, ja torni sijaitsisi oikealla puolellani. Löysin hienot portaat, (jotka olivat niin komeat, että otin niistä kuvankin), ja astelin ne reippaasti ylös.




Yllätys oli pienoinen, kun huipulle päästyäni kohtasin tällaisen kyltin:




Väärä kukkula!

Siinä sitten seisoin ja ihmettelin, että missäköhän minä oikein olen, ja missäköhän se Makuuni on. Katselin hetken aikaa ympärilleni ja totesin, ettei tällä mäellä mitään tornia ole. Sitten käännyin ympäri. Siellähän se torni oli minun takanani, toisella mäellä, aivan niin kuin olin alun perin tiennytkin. Palasin takaisin tielle ja kuljin viimeiset parisataa metriä Makuunille, joka muutaman askeleen jälkeen tulikin näkyviin.

Liian monta mäkeä tässä kaupungissa!

maanantai 13. joulukuuta 2010

Olen nähnyt strutsinpoikasen

Taas on tullut reissattua.

Junamatka on hyvä hetki jutella ihmisten kanssa. Soitin kaverille, jota en ole nähnyt moneen vuoteen, ja puhuimme puoli tuntia. Olimme joskus hyviä ystäviä, eri paikkakunnilla kyllä, mutta kun pari kertaa vuodessa pääsimme yhteen, oli meillä poikkeuksetta aivan mielettömän hauskaa. Puhelu sai minut muistelemaan kaikkea sitä, mitä teimme silloin joskus.





Se sai ajattelemaan muutakin. Nimittäin sitä, että minä en oikeasti ole enää lapsi, en nuorikaan, vaan nuori aikuinen. Minä asun uudessa kaupungissa. Minulla on oma koti. Minulla on omat laskut, ruuat, opiskelu ja vastuu. Ei tässä enää olla ihan pieniä.

Vaikka kasvaminen tähän asti ei ole aina ollut helppoa, ja monesti on haikeaa muistella menneitä, niin tällä kertaa se ei ollut haikeaa, vaan mukavaa. Ja mitä kaikkea sitä onkaan tullut tehtyä, vaikka on vasta kaksikymmentä...




Olen ollut onnellinen, surullinen, ahdistunut ja iloinen. Olen itkenyt, riidellyt, rukoillut, nauranut, kuiskannut ja pelännyt. Olen rakastanut. Olen laukannut hevosella metsätiellä niin kovaa, että pikkukiviä on lentänyt kasvoille. Olen rakentanut majan heinistä pellolle sateessa. Olen kastellut jalkani kymmenissä vesilätäköissä, joiden päällä ollut jää ei sittenkään kestänyt kävelyä. Olen nolannut itseni. Olen kiipeillyt puissa ja hyppinyt niistä alas. Olen vienyt kaikki nukkeni kävelylle yksitellen ja ollut sen jälkeen aivan puhki. Olen juossut sateessa siksi, että haluan kastua. Olen myös juossut sateessa siksi, etten haluaisi kastua. Olen sulanut auringossa, jäätynyt pakkasessa ja kokenut kaikkia lämpöasteita niiden välillä. Olen uskaltanut muuttaa kaupunkiin, josta en tunne oikeastaan ketään. Olen löytänyt oikoteitä. Olen ollut pelimatkoilla, venäyttänyt nilkkani, hurrannut ja huutanut. Olen tanssinut, suudellut ja kuunnellut musiikkia liiankin kovaa. Minulla on ja on ollut ystäviä, joiden kanssa olen jutellut niin, että aika on unohtunut. Olen matkustellut ja nauranut perheenjäsenteni kanssa.

Ja lähes kaikkia näitä ja vielä enemmänkin on edessä! (Paitsi ehkä heinämajan tekoa, mutta sitäkään ei vain siksi, että aikuisen kokoisen ei ole enää niin helppoa mahtua heinämajoihin.)




Löysin tämän kerran sellaisesta kirjasta, missä on kaikenlaisia hyviä ajatuksia ja aforismeja. Mielestäni se on oivaltava, joten laitan sen meille kaikille muistutukseksi. Siksi, että osaisimme olla onnellisia menneestä ja tulevasta, mutta ennen kaikkea nauttia elämästä tässä ja nyt.

Aina me kaipaamme jotain.
Kaipaamme entisiä hyviä aikoja
ja kaipaamme tulevia aikoja, jolloin suunnitelmamme toteutuvat.
Entäs nyt?
Tämä aika on kohta entistä hyvää aikaa
ja aikaa, jolloin monet suunnitelmamme ovat toteutuneet.
Olisiko nyt aika olla
koko ajan kaipaamatta
ja olla tyytyväinen!

Iloista tiistaita!

perjantai 10. joulukuuta 2010

Reissurasitusta

Nyt olen alle viikon sisään reissannut tätä väliä niin monta kertaa, että alkaa jo väsyttää.

Isäni lainasi minulle ystävällisesti rinkkaa, sillä reissutavaraa on ollut normaalia enemmän, ja olen päässyt harjoittelemaan rinkka-juoksua asemalle...

...ehtiäkseni junaan, joka lähteekin sitten myöhässä, eli oikeastaan juokseminen oli täysin tarpeetonta. Vaan eipähän tarvitse muuta urheilua enää sinä päivänä.

Tänä viikonloppuna ei kuitenkaan tarvitse reissata, onneksi. Siksi yritänkin levätä ja olla hetken ajattelematta rinkkoja ja junia.


Kuva vr.fi

Ensi viikon alussa sitten taas vähän pidempää tarinaa tutustumisesta Turkuun. :)

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Junaelämää

Tsuku, tsuku, tsuku, tsuku, lähdetään.

Tosin nykyään junat lähtevät lipumaan hiljaa eteenpäin, melkein huomaamatta, "ai nyt se lähti", eikä kuulu mitään tsuku tsuku:a.




Tänä syksynä olen sen sijaan kuullut monta kertaa lauseen: "Tämä on pikajuna Turkuun (tai Turun satamaan)". Ennen kuin muutin tänne, oli junalla matkustaminen erikoista, luksusta, vähän niin kuin olisi ollut lentokoneessa. Ihmettelin ihmisiä, jotka kertoivat juoksevansa junaan, myöhästyneensä siitä, tai hypänneensä viime hetkillä kyytiin. Minulle junamatka edusti jotain muuta, yleensä lomaa - ja eihän silloin ole kiire. Menin hyvissä ajoin asemalle enkä varmasti juossut junaan.




Toisin on nyt, kun kuljen junalla enemmän kuin bussilla. Välillä juoksen kymmenen - tai jopa viisi - minuuttia ennen lähtöä asemalle, ruuhka-aika, jonossa kaksikymmentä ihmistä ennen minua. Siinä sitten seistään ja jännitetään, että ehtiikö. Siitä täytyy antaa vr:lle hyvää palautetta, että asiakaspalvelu ainakin Turussa on nopeaa, ja yleensä viidessä minuutissa menee jonossa helposti yli kymmenen numeroa eteenpäin, jopa kaksikymmentä. Silloin tällaiset myöhästelevätkin ehtivät vielä juniinsa. Kertaakaan en ole kuitenkaan myöhästynyt, onneksi. Vielä.




Junamatkalla minulla on yleensä mukana luettavaa ja lankarulla. Kun luettava loppuu, alan virkata tai neuloa. Matka sujahtaakin yllättävän nopeasti näiden parissa. Joskus teen junassa myös koulujuttuja, ja se on yllättävän tehokasta. Kun on pakko istua paikallaan, tulee tehtäviä myös tehtyä - nimittäin jos lopettaa, alkaa hetken päästä pelkkä istuminen tuntua typerältä, kun voisi käyttää ajan hyödykseenkin. Sitten taas jos on käynyt tuuri, ja kaveri on sattunut samaan junaan, on lukeminen mahdotonta. Ja tarpeetontakin.




Niin, kuulutukset ovat käyneet tutuiksi. Samoin junien penkit ja haalean vaaleat verhot. Samoin se tunne, mikä tulee lähtiessä aina pois jostain, ja toisaalta jotain kohti. Vielä tuntuu helpommalta saapua ja lähteä kotikaupunkiin kuin Turkuun.

lauantai 4. joulukuuta 2010

Turistipäivä

Sain viikonloppuvieraita kotikaupungista, kun veljet tulivat kylään. Tämän vierailun seurauksena blogin bannerikin muuttui vähän paremmaksi, kun sain kuvankäsittelytaitoisen veljeni apua sen kanssa! Tämä lauantai olikin oikea turistipäivä, kun pyörimme ympäri keskustaa. Aamulla satoi lunta suurina hiutaleina, ja voin virallisesti todeta raikkaan talvisään olevan lunta tulvillaan. Käytin pyörääni vielä eilen, mutta tänään iltapäivällä sen satulan päällä oli valehtelematta kahdenkymmenen viiden sentin lumikerros! Saimme siis tarpoa puoleen sääreen olevissa lumikinoksissa - vaan mitäs tuosta, se oli vain hauskaa.



Koska Turku on joulukaupunki ja nyt on jo toinen adventtiviikonloppu, aloitimme tietenkin joulutorista, jossa olin itsekin ensimmäistä kertaa. Ihania kojuja, tavaroita, kynttilöitä ja tuoksuja pursusi joka puolella! Torilla oli suloisen jouluinen tunnelma.








 


Syöminen tapahtui Dennisissä, joka on kuuluisa turkulainen pizzapaikka. Ruoka oli kyllä hyvää, täytyy myöntää, ja listalta löytyi muitakin vaihtoehtoja kuin kinkku-ananas-herkkusieni -pizza (Tosin ei kinkku-ananas-herkkusieni -yhdistelmässä ole mitään vikaa, täytyy myöntää sekin). Väkeä riitti jonoksikin asti, ja tarjoilijat olivat kiireisiä.




Sitten käveltiin jokirantaa pitkin ja todettiin, että kyllä vaan on kaunista. Ranta on kaunis aina, mutta lumi tekee kaiken vielä erinäköiseksi, ja puut muuttuvat näkyvimmiksi.







Kävelyretken jälkeen kävimme tietenkin Turun tuomiokirkossa. On sekin vaan hieno. Mietitittiin, miltäköhän keskiajan ihmisistä tuntui, kun he ajoivat ensin kärryillä pari päivää kirkkoon ja sitten astuivat holvikaarista sisään... mahtoivat kyllä tuntea itsensä melko pieniksi, sillä näin tapahtuu nykyäänkin.










Näihin juhlallisiin kuviin päättyikin sitten turistikierros kaupungilla, kotona odottivat glögi ja piparit. Olipas hassua toimia Turku-asiantuntijana ja kertoa, mikä mikäkin rakennus tai asia on, sillä koko syksyn minä olen ollut se, joka kysyy. Kuitenkin osasin vastata suurimpaan osaan kysymyksistä ja kertoakin jo jotain Turusta ihmisille, jotka ovat vielä enemmän turisteja täällä kuin minä. Olin kuitenkin yhtä innoissani kauniista jokirannasta ja kirkosta kuin hekin, vaikka olenkin katsellut niitä koko syksyn. Niin, enhän minä enää ole turisti ihan joka hetki, minähän asun täällä...

Olipas mukava päivä ja mukavia vieraita!
 

torstai 2. joulukuuta 2010

Mikä riemu!

.... Olla opiskelijana yliopistossa. Joululoma alkaa jo lähestulkoon marraskuussa, jos niitä joitakin tenttejä ei oteta lukuun. Hahaa, te kaikki peruskoulu- ja lukiolaiset, minun ei enää tarvitse kärsiä siitä, että koulu loppuu vasta kaksi päivää ennen jouluaattoa!

.... Opiskella yliopistossa, sillä sieltä saa kavereita, joista tulee ehkä joskus ystäviäkin. Jos onnistuu hyppäämään mukaan porukkaan, niin yhteishenki voi olla huima, kantavakin voima uudessa paikassa. Ja todennäköisesti näillä kavereilla on todella samanlaisia kiinnostuksen kohteita, koska opiskelevat samaa alaa. Mikäs sen riemuisampaa?

... Olla ulkona siihen aikaan, kun kauniita jouluvaloja on kaikkialla. Ja jos kamerakin on sattunut mukaan, on riemu rajaton. Ihanaa, että on tulossa joulu! Tässä muutamia kuvia Turun valonlähteistä:
















  Ja tässä vielä se joulukuusi, joka on nyt lauantaina saanut valot, kuten eräs lukija tiesi.