keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Amigos de yo


Olen vasta ihan viime aikoina oivaltanut, mitä se kaikenmaailman kulunut ja kliseinen sanonta tarkoittaa: "Ystävät ovat perhe, jonka valitsemme itsellemme".

Olen alitajunnassa tiennyt sen, mutta vasta tänä syksynä se on pompannut tietoisuuteeni niin, että olen todennut: Näinhän se on.

Sillä niin se on. Kun muutin Turkuun, en tuntenut sieltä ketään. En siis KETÄÄN. Olin jutellut kotikaupungissa kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, että löytyyköhän sieltä Turusta ketään kavereita, tutustunkohan keneenkään, ja vaikka itsekin tiesin, että varmasti löytäisin, niin silti epäilin sitä vähän. Turha epäilys.

Toki siihen meni hetki. Ensin niiden ihmisten kanssa hymyiltiin koko ajan ja annettiin pelkästään parastastaan. Piti kertoa elämäntarinansa uudelleen monia kertoja ja yrittää muistella, mistä kukakin oli kotoisin. Ilahduttiin niistä, joilla oli samanlaisia harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita (yllättävän paljon niitä oli saman alan ihmisillä ;) ) ja kuunneltiin kiinnostuneena niitä, joiden harrastuksista en ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan.

Pikku hiljaa ja vähitellen tutustumisvaihe meni ohitse ja sitten jo tunnettiin. Alkoi kertyä yhteisiä muistoja ja  juttuja. Sattumalta yhden tytön kanssa junamatkat olivat melkein samoja, ja ehkä se oli syynä sille, että hänestä tuli läheisin ystäväni tässä kaupungissa.

Opiskeluajoista tulen varmaan myöhemmin kaipaamaan juuri tätä: kaikkien päätyönä on opiskelu, ja sen jälkeen ei ole vielä mitään pakollista; ei lapsia tai muita tärkeitä velvollisuuksia, jotka määräävät elämän tahdin aika tarkasti. Siksi on vielä tilaa spontaanille baarireissulle, jokapäiväiselle näkemiselle ja sille, että on aina aikaa pyytää joku käymään. Siltikin, vaikka on kiire, niin on aina aikaa. Ja niin niistä ihmisistä on tullut läheisiä, tärkeitä ystäviä, jotka ovat kuin perhe.



keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Kui-joen silta

Minun mielestäni teatterissa on aina ollut jotakin tosi jännittävää. En tiedä, mistä se johtuu, mutta esirippujen auetessa menen aina ihastuneeseen tilaan ja joka kerta toivon, että minusta olisi sittenkin tullut näyttelijä.

Ehkä se liittyy luonteeseeni, joka jollain tasolla rakastaa suuria tarinoita (suuret tarinat ovat kirjallisuustieteen mukaan kuolleet nykyaikana, pöh). Teatterissa olisi mahdollista toteuttaa kaikkea, mitä en itse ehkä uskaltanut tai halunnut tai pystynyt koskaan olemaan - jos olisin näyttelijä, voisin elää sellaisia asioita, mitä en tavallisessa elämässä pääsisi milloinkaan kokemaan. Erityisesti musikaalit ovat minusta ihania. Harmi, että oikeassa elämässä ei voi puhjeta sillä tavalla laulamaan kuin musikaaleissa...

Sain Turun kaupunginteatterilta lipun Kui-joen silta -revyyn ennakkonäytökseen viime viikolla. En muista koskaan olleeni katsomassa revyytä näin isossa teatterissa enkä myöskään koskaan ole ollut yksin teatterissa. Lähtökohdiltaan tästä teatterikokemuksesta tulisi siis vähän erilainen kuin aikaisemmista. Tältä siellä näytti:




Revyy on siis teatterin muoto, jossa on paljon erilaisia sketsejä, lauluja ja lyhyitä näytelmänpätkiä, yleensä jostakin ajankohtaisesta aiheesta. Tämän revyyn teemana oli Turku, ja  kaikki alkoi siitä, kun rakennusmiehet olivat rakentaneet uuden hienon sillan Kui-joen yli. Harmillisesti tämä silta kuitenkin romahti jo kastettaessa...

Osansa revyyssä saivat myös mm. Tuomiokirkko ja japanilaiset turistit (niitä on muuten yllättävän paljon tässä kaupungissa!), turun murre ja suomenruotsalaiset, jotka drickasivat snapseja purjeveneessä. Aurajoen kalat pohtivat maailman olemusta ja totesivat laulussaan:

Voin kertoa että
ei nää,
niin paskaista on vettä!

TPS-fanit harmittelivat, kuinka parhaat ajat ovat takanapäin:

Kun kaikki vanhat hidalgot
vielä saisi jäädä, niin avot!





Minun teatterikokemukseeni kuuluu lähes aina väliaikakahvit - silloin kun olen ollut mummun tai vanhempien kanssa. Tällä kertaa olin yksin, ja myös ihanat kakut jäivät ostamatta, sillä opiskelijan kukkarolle ne eivät kyllä sovi oikein mitenkään.




Väliajalla ehdin myös ihastella rooliasuja, joita oli laitettu esille. Erityisesti tätä yhtä, miksiköhän...^^

.


Kaiken kaikkiaan revyy oli huolella tehty ja näyttelijät taitavia. Näin ei-kantaturkulaisen näkökulmasta parasta oli se, että turkulaiset ovat tässä osanneet nauraa itselleen ja omille erikoisuuksilleen. Toisaalta oltiin myös ylpeitä, ja loppurevyystä murre levisikin läpi koko maan - jopa näytelmän tamperelainen ilmoitti:

Kyl maar mä lähre nyt kotia kattoo Tappara pelii!

Näin tuskin koskaan tulee kuitenkaan tapahtumaan. :D


Siinä on nyt yksi niistä silloista.

Teatterikokemus oli siis oikein mukava, vaikka kakkukahvit jäivätkin tällä kertaa saamatta. Suurta tarinaa ei tässä revyyssä nähdä, mutta välillä on mukava keskittyä lyhyisiin hetkiin. Suosittelen - erityisesti sellaisille, jotka haluavat päästä sisälle turkulaiseen ajatusmaailmaan.

Esitysajat

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Ollaan niin aikuista



Kun olin pieni ja minua ärsytti, menin ulos penkille istumaan mutrusuuna ja sanoin, että muutan pois kotoa.

Tai kun minua ärsytti pianoläksyjen harjoittelu, potkaisin pianotuolia niin kovaa, että se kaatui. Tahallani tietenkin.

Nyt kun minua ärsyttää, joudun välillä silti hymyilemään. Tsemppaamaan muita ja jaksamaan, puhumaan muka-syvällisiä ja viisaita seminaareissa, vaikka joskus tekisi vaan mieli nousta ylös, potkaista se tuoli ja mennä ulos murjottamaan.


kuva täältä

 Minähän murjotin pienenä ihan vain siksi, että halusin jonkun tulevan lohduttamaan. Menin sellaiseen paikkaan, joka ei ollut liian lähellä mutta kuitenkin niin lähellä, että minut varmasti löydettäisiin, jos haluttaisiin. Ja aina joku tuli – isä sanoi että kyllä me sinusta vielä tykätään ja otti syliin vaikka vieläkin vähän ärsytti. Yhden kerran muistan erityisesti, kun äiti tuli viereeni siihen ulkopenkille ja kertoi, että hänkin oli pienenä halunnut kerran muuttaa kotoa. Minä vakuutin, että ihan varmasti lähden ja muutan. Silloin äiti sanoi rauhallisesti, että ”Sopiiko, että tulisit ensin vaikka kuitenkin syömään keksejä, ettei ainakaan maha tyhjänä tarvitse lähteä.” Ja minä menin, eikä enää ärsyttänyt. Enkä muuttanut.

Vielä lukiossa tuntui siltä, että jos itkettää, niin voi itkeä. En tiedä, minusta on varmasti tullut vähemmän itkevä kuin silloin, mutta kun ikää on yli kaksikymmentä, on alkanut tuntua, etten enää voikaan aina harmistua tai itkeä tai ärsyyntyä. On tilanteita, joissa täytyy vaan jaksaa, vaikka kuinka ottaisi päähän tai väsyttäisi. On päiviä ja kavereita, joille ei yksinkertaisesti voi aina näyttää, mikä fiilis oikeasti on. On paikkoja, joissa on vain sellaiset käyttäytymisnormit, ettei siellä voi olla surullisena, vaikka surettaisikin. Toisaalta myös on paikkoja, joissa ei voi olla huippuiloinen, jos ilottaa. Joskus tuntuu, että tämä yliopistomaailma kieltää kaikki tunteet - ne eivät kuulu sivistyneeseen käytökseen, jollaista odotetaan seminaareissa. Siellä ollaan niin aikuista, että kaikki pitää piilottaa. Ollaan niin aikuista, vaikkei aina oltaiskaan.

En tarkoita tällä tietenkään sitä, että esittäisin joka päivä jotain muuta kuin olen - en tietenkään. Minulta se ei sitä paitsi onnistuisi, vaikka yrittäisin (isä tietää :D). Ehkä se vaan on tätä yliopistomaailmaa tai tätä aikuisten maailmaa, että joskus täytyy padota osa fiiliksistä ja pohtia niitä jossain muualla. Ehkä se on hyväkin välillä, mutta ei kyllä aina.

Sillä ihan yhtä lailla sitä vieläkin toivoisi, että joku tulisi lohduttamaan, jos lähtisi mutrusuuna pois.

Ja mistäs minä tiedän – varmaan joku tulisikin. Ainakin ne kaikista tärkeimmät.

torstai 8. marraskuuta 2012

Olen ollut tutustumassa Tukholmaan...

... ja sen vuoksi päivittely on ollut hieman hitaanlaista. Ehkäpä viikonloppuna jatkamme jälleen vähän nopeammalla tahdilla. Hauskaa torstaita, se on toivoa täynnä.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Parasta opiskelussa on opiskelun suunnittelu

Soittelin eräänä sunnuntai-iltana kaverilleni ja hän kertoi olevansa yliopistolla. Yliopistolla! Tähän aikaan! Kylläpä hän on ahkera, totesin, ja olin vähän huono-omatuntoinen siitä, että itse istuin kotona ja datasin täysin opiskeluun liittymättömiä asioita. Kaverini kuitenkin vastasi, että ei hän ihan niin ahkera ollut, mitä antoi ehkä olettaa - hän oli tekemässä suunnitelmaa opiskelusta, ei niinkään opiskelemassa.




Suunnitelmien tekeminen on kaikista hauskinta. Otetaan kalenteri esiin ja joku kiva kynä ja aletaan kirjoittaa. Maanantaina ehdin tekemään sitä, tiistaina tuota, keskiviikkona en mitään, mutta sitten viikonloppuna enemmän. Olo on hyvä, sillä opiskelun eteen on tehty jotain ja voidaan siirtyä muihin asioihin, esimerkiksi ruutu.fi:hin.





Sitten viikon päästä on ahdistus, kun kouluhommia on tehty suunniteltua vähemmän. Voi ei, kuinka tässä pääsi näin käymään, vaikka oli niin hyvä suunnitelma? Ahdistus kestää siihen asti, kun avaa kalenterin ja toteaa, että aina voi tehdä uuden suunnitelman. Ja kun on tehnyt uuden suunnitelman, huomaa, ettei kaikkea ole vielä menetetty, vaan oikeastaan ehtii oikein hyvin tehdä vielä vaikka mitä, ehkä jopa kaiken sen mitä piti alunperinkin.




Ja sitten jälleen viikon päästä saatetaan ahdistua, kun huomataan, ettei ole tehtykään ihan sitä kaikkea mitä piti....

kuvat weheartista.