tiistai 11. joulukuuta 2012

Terveisiä Kanadasta!

Noniin, täällä ollaan!

Vihdoinkin on se syksyn odotus päättynyt ja olen päässyt takaisin tuon rakkaan kainaloon. Yllättävän hassua oli nähdä toinen vihdoin oikeasti, ei vaan rakeisen skypekuvan kautta, mutta ei siihen kovin kauan mennyt, kun huomasin, että "sinähän siinä olet." Vaikkakin vähän partaisempana kuin aikaisemmin.

Aion pitää nyt taukoa tästä päivittämisestä, sillä haluan keskittyä tämän maan tutkimiseen. Lisäksi olemme varanneet reissun myös New York Cityyn, joka on sen verran lähellä, että siellä käyminen on huomattavan edullista kun kerran on jo tullut tälle puolelle valtamerta.

Hauskaa joulukuuta sinne, täällä on ainakin hauskaa. Ehkäpä päivittelen teille kuulumisia joku päivä jälleen tai sitten en. Voi olla, että tämän blogin aika alkaa olla ohitse - toisaalta, ajatuksissa pyörii idea vähän uudenlaisesta blogista... katsotaan, katsotaan.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Talavi!

No nyt sitten on tuiskunnut pari päivää ja maailma on lunta tulvillaan täällä etelässäkin...

Valitsin tietenkin asioidenhoitamispäiväksi kaupungilla sen päivän, jolloin ei voinut pitää ulkona silmiä auki vaakasuoran lumisateen vuoksi, mutta ei se mitään, vihdoin lunta!

Jostain syystä tämä bloggeri ilmoittaa, että kuva-albumi täynnä, täytyy pohtia mitä nyt teen.

Onpas kiire, kuulkaa. Ihan siksi, että meikäläisen odotus alkaa vihdoin päättyä ja perjantaina on suuntana Helsinki-Vantaa ja maailman toinen puoli!! <3

"Laulan pap pa da du da, pap pap pa duu da dappaa."


keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Amigos de yo


Olen vasta ihan viime aikoina oivaltanut, mitä se kaikenmaailman kulunut ja kliseinen sanonta tarkoittaa: "Ystävät ovat perhe, jonka valitsemme itsellemme".

Olen alitajunnassa tiennyt sen, mutta vasta tänä syksynä se on pompannut tietoisuuteeni niin, että olen todennut: Näinhän se on.

Sillä niin se on. Kun muutin Turkuun, en tuntenut sieltä ketään. En siis KETÄÄN. Olin jutellut kotikaupungissa kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, että löytyyköhän sieltä Turusta ketään kavereita, tutustunkohan keneenkään, ja vaikka itsekin tiesin, että varmasti löytäisin, niin silti epäilin sitä vähän. Turha epäilys.

Toki siihen meni hetki. Ensin niiden ihmisten kanssa hymyiltiin koko ajan ja annettiin pelkästään parastastaan. Piti kertoa elämäntarinansa uudelleen monia kertoja ja yrittää muistella, mistä kukakin oli kotoisin. Ilahduttiin niistä, joilla oli samanlaisia harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita (yllättävän paljon niitä oli saman alan ihmisillä ;) ) ja kuunneltiin kiinnostuneena niitä, joiden harrastuksista en ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan.

Pikku hiljaa ja vähitellen tutustumisvaihe meni ohitse ja sitten jo tunnettiin. Alkoi kertyä yhteisiä muistoja ja  juttuja. Sattumalta yhden tytön kanssa junamatkat olivat melkein samoja, ja ehkä se oli syynä sille, että hänestä tuli läheisin ystäväni tässä kaupungissa.

Opiskeluajoista tulen varmaan myöhemmin kaipaamaan juuri tätä: kaikkien päätyönä on opiskelu, ja sen jälkeen ei ole vielä mitään pakollista; ei lapsia tai muita tärkeitä velvollisuuksia, jotka määräävät elämän tahdin aika tarkasti. Siksi on vielä tilaa spontaanille baarireissulle, jokapäiväiselle näkemiselle ja sille, että on aina aikaa pyytää joku käymään. Siltikin, vaikka on kiire, niin on aina aikaa. Ja niin niistä ihmisistä on tullut läheisiä, tärkeitä ystäviä, jotka ovat kuin perhe.



keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Kui-joen silta

Minun mielestäni teatterissa on aina ollut jotakin tosi jännittävää. En tiedä, mistä se johtuu, mutta esirippujen auetessa menen aina ihastuneeseen tilaan ja joka kerta toivon, että minusta olisi sittenkin tullut näyttelijä.

Ehkä se liittyy luonteeseeni, joka jollain tasolla rakastaa suuria tarinoita (suuret tarinat ovat kirjallisuustieteen mukaan kuolleet nykyaikana, pöh). Teatterissa olisi mahdollista toteuttaa kaikkea, mitä en itse ehkä uskaltanut tai halunnut tai pystynyt koskaan olemaan - jos olisin näyttelijä, voisin elää sellaisia asioita, mitä en tavallisessa elämässä pääsisi milloinkaan kokemaan. Erityisesti musikaalit ovat minusta ihania. Harmi, että oikeassa elämässä ei voi puhjeta sillä tavalla laulamaan kuin musikaaleissa...

Sain Turun kaupunginteatterilta lipun Kui-joen silta -revyyn ennakkonäytökseen viime viikolla. En muista koskaan olleeni katsomassa revyytä näin isossa teatterissa enkä myöskään koskaan ole ollut yksin teatterissa. Lähtökohdiltaan tästä teatterikokemuksesta tulisi siis vähän erilainen kuin aikaisemmista. Tältä siellä näytti:




Revyy on siis teatterin muoto, jossa on paljon erilaisia sketsejä, lauluja ja lyhyitä näytelmänpätkiä, yleensä jostakin ajankohtaisesta aiheesta. Tämän revyyn teemana oli Turku, ja  kaikki alkoi siitä, kun rakennusmiehet olivat rakentaneet uuden hienon sillan Kui-joen yli. Harmillisesti tämä silta kuitenkin romahti jo kastettaessa...

Osansa revyyssä saivat myös mm. Tuomiokirkko ja japanilaiset turistit (niitä on muuten yllättävän paljon tässä kaupungissa!), turun murre ja suomenruotsalaiset, jotka drickasivat snapseja purjeveneessä. Aurajoen kalat pohtivat maailman olemusta ja totesivat laulussaan:

Voin kertoa että
ei nää,
niin paskaista on vettä!

TPS-fanit harmittelivat, kuinka parhaat ajat ovat takanapäin:

Kun kaikki vanhat hidalgot
vielä saisi jäädä, niin avot!





Minun teatterikokemukseeni kuuluu lähes aina väliaikakahvit - silloin kun olen ollut mummun tai vanhempien kanssa. Tällä kertaa olin yksin, ja myös ihanat kakut jäivät ostamatta, sillä opiskelijan kukkarolle ne eivät kyllä sovi oikein mitenkään.




Väliajalla ehdin myös ihastella rooliasuja, joita oli laitettu esille. Erityisesti tätä yhtä, miksiköhän...^^

.


Kaiken kaikkiaan revyy oli huolella tehty ja näyttelijät taitavia. Näin ei-kantaturkulaisen näkökulmasta parasta oli se, että turkulaiset ovat tässä osanneet nauraa itselleen ja omille erikoisuuksilleen. Toisaalta oltiin myös ylpeitä, ja loppurevyystä murre levisikin läpi koko maan - jopa näytelmän tamperelainen ilmoitti:

Kyl maar mä lähre nyt kotia kattoo Tappara pelii!

Näin tuskin koskaan tulee kuitenkaan tapahtumaan. :D


Siinä on nyt yksi niistä silloista.

Teatterikokemus oli siis oikein mukava, vaikka kakkukahvit jäivätkin tällä kertaa saamatta. Suurta tarinaa ei tässä revyyssä nähdä, mutta välillä on mukava keskittyä lyhyisiin hetkiin. Suosittelen - erityisesti sellaisille, jotka haluavat päästä sisälle turkulaiseen ajatusmaailmaan.

Esitysajat

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Ollaan niin aikuista



Kun olin pieni ja minua ärsytti, menin ulos penkille istumaan mutrusuuna ja sanoin, että muutan pois kotoa.

Tai kun minua ärsytti pianoläksyjen harjoittelu, potkaisin pianotuolia niin kovaa, että se kaatui. Tahallani tietenkin.

Nyt kun minua ärsyttää, joudun välillä silti hymyilemään. Tsemppaamaan muita ja jaksamaan, puhumaan muka-syvällisiä ja viisaita seminaareissa, vaikka joskus tekisi vaan mieli nousta ylös, potkaista se tuoli ja mennä ulos murjottamaan.


kuva täältä

 Minähän murjotin pienenä ihan vain siksi, että halusin jonkun tulevan lohduttamaan. Menin sellaiseen paikkaan, joka ei ollut liian lähellä mutta kuitenkin niin lähellä, että minut varmasti löydettäisiin, jos haluttaisiin. Ja aina joku tuli – isä sanoi että kyllä me sinusta vielä tykätään ja otti syliin vaikka vieläkin vähän ärsytti. Yhden kerran muistan erityisesti, kun äiti tuli viereeni siihen ulkopenkille ja kertoi, että hänkin oli pienenä halunnut kerran muuttaa kotoa. Minä vakuutin, että ihan varmasti lähden ja muutan. Silloin äiti sanoi rauhallisesti, että ”Sopiiko, että tulisit ensin vaikka kuitenkin syömään keksejä, ettei ainakaan maha tyhjänä tarvitse lähteä.” Ja minä menin, eikä enää ärsyttänyt. Enkä muuttanut.

Vielä lukiossa tuntui siltä, että jos itkettää, niin voi itkeä. En tiedä, minusta on varmasti tullut vähemmän itkevä kuin silloin, mutta kun ikää on yli kaksikymmentä, on alkanut tuntua, etten enää voikaan aina harmistua tai itkeä tai ärsyyntyä. On tilanteita, joissa täytyy vaan jaksaa, vaikka kuinka ottaisi päähän tai väsyttäisi. On päiviä ja kavereita, joille ei yksinkertaisesti voi aina näyttää, mikä fiilis oikeasti on. On paikkoja, joissa on vain sellaiset käyttäytymisnormit, ettei siellä voi olla surullisena, vaikka surettaisikin. Toisaalta myös on paikkoja, joissa ei voi olla huippuiloinen, jos ilottaa. Joskus tuntuu, että tämä yliopistomaailma kieltää kaikki tunteet - ne eivät kuulu sivistyneeseen käytökseen, jollaista odotetaan seminaareissa. Siellä ollaan niin aikuista, että kaikki pitää piilottaa. Ollaan niin aikuista, vaikkei aina oltaiskaan.

En tarkoita tällä tietenkään sitä, että esittäisin joka päivä jotain muuta kuin olen - en tietenkään. Minulta se ei sitä paitsi onnistuisi, vaikka yrittäisin (isä tietää :D). Ehkä se vaan on tätä yliopistomaailmaa tai tätä aikuisten maailmaa, että joskus täytyy padota osa fiiliksistä ja pohtia niitä jossain muualla. Ehkä se on hyväkin välillä, mutta ei kyllä aina.

Sillä ihan yhtä lailla sitä vieläkin toivoisi, että joku tulisi lohduttamaan, jos lähtisi mutrusuuna pois.

Ja mistäs minä tiedän – varmaan joku tulisikin. Ainakin ne kaikista tärkeimmät.

torstai 8. marraskuuta 2012

Olen ollut tutustumassa Tukholmaan...

... ja sen vuoksi päivittely on ollut hieman hitaanlaista. Ehkäpä viikonloppuna jatkamme jälleen vähän nopeammalla tahdilla. Hauskaa torstaita, se on toivoa täynnä.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Parasta opiskelussa on opiskelun suunnittelu

Soittelin eräänä sunnuntai-iltana kaverilleni ja hän kertoi olevansa yliopistolla. Yliopistolla! Tähän aikaan! Kylläpä hän on ahkera, totesin, ja olin vähän huono-omatuntoinen siitä, että itse istuin kotona ja datasin täysin opiskeluun liittymättömiä asioita. Kaverini kuitenkin vastasi, että ei hän ihan niin ahkera ollut, mitä antoi ehkä olettaa - hän oli tekemässä suunnitelmaa opiskelusta, ei niinkään opiskelemassa.




Suunnitelmien tekeminen on kaikista hauskinta. Otetaan kalenteri esiin ja joku kiva kynä ja aletaan kirjoittaa. Maanantaina ehdin tekemään sitä, tiistaina tuota, keskiviikkona en mitään, mutta sitten viikonloppuna enemmän. Olo on hyvä, sillä opiskelun eteen on tehty jotain ja voidaan siirtyä muihin asioihin, esimerkiksi ruutu.fi:hin.





Sitten viikon päästä on ahdistus, kun kouluhommia on tehty suunniteltua vähemmän. Voi ei, kuinka tässä pääsi näin käymään, vaikka oli niin hyvä suunnitelma? Ahdistus kestää siihen asti, kun avaa kalenterin ja toteaa, että aina voi tehdä uuden suunnitelman. Ja kun on tehnyt uuden suunnitelman, huomaa, ettei kaikkea ole vielä menetetty, vaan oikeastaan ehtii oikein hyvin tehdä vielä vaikka mitä, ehkä jopa kaiken sen mitä piti alunperinkin.




Ja sitten jälleen viikon päästä saatetaan ahdistua, kun huomataan, ettei ole tehtykään ihan sitä kaikkea mitä piti....

kuvat weheartista.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Missä söisin aina, jos en olisi opiskelija

Hieman vaikeuksia päivitysten kanssa, koska se kone tosiaan on yhä siellä korjauksessa... 

Kaikki turkulaiset tietävät Fontanan. Se on kahvila-ravintola, joka sijaitsee juuri sopivasti keskustan ja jokirannan välissä, ja jossa saa aina muhkeita muffinsseja ja kohtuuhintaisia ruoka-annoksia. Olen käynyt siellä muutaman kerran syömässä, mutta mielikuvani Fontanan ruuasta ovat vähän sellaista... no, ruoka on mielestäni keskinkertaista, jos ihan aina sitäkään. Monet kaverini ylistävät tätä paikkaa, mutta minä en ole koskaan oikein nähnyt sen ruuan ihmeellisyyttä - miljöö sen sijaan on mitä upein.



Mutta nyt näin myös ruuan upeuden - nimittäin lounaassa!

Pikkuveljeni oli käymässä Turussa, ja sen kunniaksi päätimme mennä kaupunkiin lounaalle. Ehdotin Blankoa, mutta nähdessään lounaslistat veljeni ilme oli vähän epäröivä. Kohteliaasti hän sanoi minulle, että "Hmm... mulla ei ehkä mene ihan nälkä tuosta..." , jolloin minä hämmästelin: Mitä ihmettä? 17-vuotiaalla urheilijaveljelläni ei mene nälkä annoksesta "kananrinta ja papusalaatti"? Päädyimme jatkamaan matkaa, ja matkan varrellahan oli Fontana. Siellä lounaana oli buffett-pöytä, ja totesimme, että ehkä siellä velikin saa riittävästi syödäkseen.









Ja kylläpä se oli hyvää! Salaattia oli monenmoista, samoin leipää ja lämpimiä ruokiakin useampi vaihtoehto. Lounaaseen sisältyi myös jälkiruoka, kahvi sekä tee, ja hinta kaikelle oli 9,3 euroa. Totesimme, että valinta oli oikein onnistunut.



Niin että jos en olisi opiskelija, voisi tätä tarjousta hyödyntää useamminkin...

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Matka Turun rajalle - ja melkein yli


Uskollinen läppärini ei suostunut yhtenä päivänä enää käynnistymään, vaikka kuinka yritin maanitella (ja painaa on/off/on/off/on/off). Minulla oli siis ongelma: mihin voisin viedä tämän läppärin huollettavaksi mahdollisimma pian?





Tuskastuin aika hurjasti viralliseen merkkihuoltopuhelimeen, jossa oli noin kymmenen porrasta: "Haluatko huoltaa tietokoneita, puhelimia, kameroita.." "Jos haluat nevoja tähän tai tähän, paina 1,2 tai 3", "Jos sinulla on onnistumisia käynnistyksen kanssa, paina 1, jos taas jossain muussa, paina 2..."   ....   "Jos olet mies, paina 1" "Jos sinulla on alavatsaongelmia, paina 3" "Jos sinulla oli vaikea lapsuus, paina 5" ja niin päin pois. Viimeisenä oli kuitenkin kaikista paras: "Näppäile seuraavaksi tietokoneesi 13-numeroinen sarjanumero." Siinä vaiheessa minä löin automaattinaiselle luurin korvaan. Mistä ihmeestä minä nyt voin muistaa sen ulkoa, kun yliopistolta soitan tauolla ja haluaisin vain tietää, mihin voin koneeni raahata, jotta se korjattaisiin!




Jos olisin ollut kotikaupungissa, tietäisin heti, minne kone täytyisi viedä. Nyt minulla ei ollut hajuakaan. No, soitettuani yllättävän monta puhelua lisää, joku ystävällinen jonkun numeron päässä neuvoi minut lopulta Jimm's Storeen jonnekin "Vähä-Heikkilän lähelle". Minä siis hyppäsin pyörän selkään ja päädyin melkein Hirvensaloon todellisiin periferiamaisemiin. Samalla kadulla oli monta autohuoltoa ennen kuin löysin tuon tietotekniikkahuollon. Kai se niin on, että heidän kohderyhmänsä on tarkoitus heidät löytää - niin kuin löysinkin.


Matkalla oli myös kämäinen mutta sympaattinen nakkikioski.


No, täytyy toivoa, että kone saadaan korjattua. Ja jos ei saada, voin aina lohduttautua sillä, että pääsen  uudelleenkin ihastelemaan näitä maisemia...

maanantai 22. lokakuuta 2012

Robin!!


Onhan se hauskaa, että tänne Suomeenkin on saatu jälleen kunnon teini-idoli, jonka suosio on niin suurta, että kannattaa järjestää keikka Kauppatorilla, Sokos Wiklundin katolla nenäpäivän kunniaksi. 






Kyllä siellä väkeä riitti - suurin osa minua noin puolta lyhyempiä, jotka hyppivät innoissaan Robinin tahdissa. Päätimme kuitenkin veljeni kanssa lähteä katsomaan tätä idolia - pitihän se nyt hyvänen aika nähdä omin silmin!


Ja vaikka itseoppineet musakriitikot innoissaan puhuvat "että on se pelkkää autotunea" niin voisin tällä keikkakokemuksella vastata, että eipä ole. Robinia ei ehkä ole soittolistoillani Spotifyssä, mutta kyllä tämä poika osaa ikäisekseen esiintyä ja laulaa upeasti! Ja olisitteko itse uskaltaneet esiintyä Wiklundin katolla 14-vuotiaana?

Kivasti siinä sitten hyräilin loppuviikonlopun Puuttuvaa palasta, niin kauan että itseä ja kanssaihmisiä alkoi jo epäilyttää, että se sittenkin olisi siellä soittolistallani...

torstai 18. lokakuuta 2012

Ilmaisuntarvetta?

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi muka vessan seinille täytyisi saada kirjoittaa. Onko ihmisillä sinä hetkenä jotenkin erityisen suuria ajatuksia, kun he ovat kiireisen päivänsä aikana hetken yksin paikallaan? Se jääköön lukijoiden pääteltäväksi. Vaikken siis ole koskaan ymmärtänyt, miksi vessassa täytyisi saada kirjoittaa, voin myöntää, että kirjoituksia on kieltämättä viihdyttävää lukea. Annetaan tekstien puhua puolestaan - tässä opiskelijoiden ajatuksia yliopistonmäeltä!









maanantai 15. lokakuuta 2012

Kerkko Koskinen kollektiivi

Pari kuukautta sitten mainitsin, että pääsen tänä syksynä katsomaan erästä aika ainutlaatuista kulttuuritapahtumaa. Tämä tapahtuma oli lauantaina järjestetty Kerkko Koskinen kollektiivi -yhtyeen keikka Turun Logomossa.


kuva ja lisätietoa

Aluksi minun täytyy sanoa tämä: keikka oli mahtava!!!!
Nyt voin kertoa siitä tarkemmin.






Alkulämppärinä oli Tuomari Nurmio, joka oli -yllättävää kyllä - uusi tuttavuus minulle. Nimi oli toki tuttu, mutta tämän kitarataiturin musiikkia en ollut kuunnellut aiemmin. Kontrasti oli hauska, sillä Nurmio oli lavalla yksin, ja hänen jälkeensä saapui Kerkko Koskisen yli satahenkinen kollektiivi. Nurmio viittaisikin yhdessä välispiikissään "Daavidiin ja Goljatiin" :D.




Kaikki tietävät Ultra Bran, mutta minä en ainakaan ole kuunnellut Kerkko Koskisen tuotantoa tämän legendaarisen yhtyeen kuoppaamisen jälkeen. Tässä kollektiivi-kokoonpanossa olivat hänen lisäkseen Vuokko Hovatta (myöskin Ultra Brasta), Paula Vesala sekä Manna. Lisäksi myös tuo harvinaislaatuinen orkesteri, joka näkyy taustalla...








Musiikki oli erittäin taidokasta - eikä vähiten siksi, että kokoonpano oli melko poikkeuksellinen. Itse kiinnitin huomiota siihen, kuinka soittimet ja laulu olivat keskenään tasavertaisessa asemassa - yleensä radiomusiikissa on kaksi säkeistöä, kertosäe ja c-osa, jotka lauletaan, ja joiden taustalla on musiikkia. Kerkko Koskisen biiseissä sanoituksena saattoi olla vain muutama lause, joita toisteltiin ja joiden sanomaa syvennettiin ja tulkittiin musiikilla. Aina ei siis välttämättä tarvita monimutkaisia sanoituksia, joiden sanoma saattaa lopulta hukkua omaan monimutkaisuuteensa. Lisäksi minua joskus ärsyttää laulajan saama ylisuuri huomio suhteessa soittajiin - hän on vain yksi osa kappaletta, eikä aina edes se tärkein. Toki osa kappaleista oli parempia kuin toiset, mutta kokonaisuus oli onnistunut!






Logomo osoitti toistamiseen toimivuutensa suurten konserttien näyttämönä. Ainoa, mikä harmitti, oli jättimäinen jono narikkaan tapahtuman jälkeen... Mutta kyllä siellä väkeä oli töissä, ja parhaansa he tekivät.

Kerkko Koskisen kollektiivilla on vielä yksi keikka Tampere-talossa 17.10, ennen kuin kaikki palaavat takaisin omiin projekteihinsa. Sinne saattaa saada vielä lippuja, joten hopi hopi hankkimaan, mikäli kiinnostuit!