Ollaan niin aikuista

Kun olin pieni ja minua ärsytti, menin ulos penkille istumaan mutrusuuna ja sanoin, että muutan pois kotoa.

Tai kun minua ärsytti pianoläksyjen harjoittelu, potkaisin pianotuolia niin kovaa, että se kaatui. Tahallani tietenkin.

Nyt kun minua ärsyttää, joudun välillä silti hymyilemään. Tsemppaamaan muita ja jaksamaan, puhumaan muka-syvällisiä ja viisaita seminaareissa, vaikka joskus tekisi vaan mieli nousta ylös, potkaista se tuoli ja mennä ulos murjottamaan.

kuva täältä

 Minähän murjotin pienenä ihan vain siksi, että halusin jonkun tulevan lohduttamaan. Menin sellaiseen paikkaan, joka ei ollut liian lähellä mutta kuitenkin niin lähellä, että minut varmasti löydettäisiin, jos haluttaisiin. Ja aina joku tuli – isä sanoi että kyllä me sinusta vielä tykätään ja otti syliin vaikka vieläkin vähän ärsytti. Yhden kerran muistan erityisesti, kun äiti tuli viereeni siihen ulkopenkille ja kertoi, että hänkin oli pienenä halunnut kerran muuttaa kotoa. Minä vakuutin, että ihan varmasti lähden ja muutan. Silloin äiti sanoi rauhallisesti, että ”Sopiiko, että tulisit ensin vaikka kuitenkin syömään keksejä, ettei ainakaan maha tyhjänä tarvitse lähteä.” Ja minä menin, eikä enää ärsyttänyt. Enkä muuttanut.

Vielä lukiossa tuntui siltä, että jos itkettää, niin voi itkeä. En tiedä, minusta on varmasti tullut vähemmän itkevä kuin silloin, mutta kun ikää on yli kaksikymmentä, on alkanut tuntua, etten enää voikaan aina harmistua tai itkeä tai ärsyyntyä. On tilanteita, joissa täytyy vaan jaksaa, vaikka kuinka ottaisi päähän tai väsyttäisi. On päiviä ja kavereita, joille ei yksinkertaisesti voi aina näyttää, mikä fiilis oikeasti on. On paikkoja, joissa on vain sellaiset käyttäytymisnormit, ettei siellä voi olla surullisena, vaikka surettaisikin. Toisaalta myös on paikkoja, joissa ei voi olla huippuiloinen, jos ilottaa. Joskus tuntuu, että tämä yliopistomaailma kieltää kaikki tunteet - ne eivät kuulu sivistyneeseen käytökseen, jollaista odotetaan seminaareissa. Siellä ollaan niin aikuista, että kaikki pitää piilottaa. Ollaan niin aikuista, vaikkei aina oltaiskaan.

En tarkoita tällä tietenkään sitä, että esittäisin joka päivä jotain muuta kuin olen - en tietenkään. Minulta se ei sitä paitsi onnistuisi, vaikka yrittäisin (isä tietää :D). Ehkä se vaan on tätä yliopistomaailmaa tai tätä aikuisten maailmaa, että joskus täytyy padota osa fiiliksistä ja pohtia niitä jossain muualla. Ehkä se on hyväkin välillä, mutta ei kyllä aina.

Sillä ihan yhtä lailla sitä vieläkin toivoisi, että joku tulisi lohduttamaan, jos lähtisi mutrusuuna pois.

Ja mistäs minä tiedän – varmaan joku tulisikin. Ainakin ne kaikista tärkeimmät.