Olen alitajunnassa tiennyt sen, mutta vasta tänä syksynä se on pompannut tietoisuuteeni niin, että olen todennut: Näinhän se on.
Sillä niin se on. Kun muutin Turkuun, en tuntenut sieltä ketään. En siis KETÄÄN. Olin jutellut kotikaupungissa kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, että löytyyköhän sieltä Turusta ketään kavereita, tutustunkohan keneenkään, ja vaikka itsekin tiesin, että varmasti löytäisin, niin silti epäilin sitä vähän. Turha epäilys.
Toki siihen meni hetki. Ensin niiden ihmisten kanssa hymyiltiin koko ajan ja annettiin pelkästään parastastaan. Piti kertoa elämäntarinansa uudelleen monia kertoja ja yrittää muistella, mistä kukakin oli kotoisin. Ilahduttiin niistä, joilla oli samanlaisia harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita (yllättävän paljon niitä oli saman alan ihmisillä ;) ) ja kuunneltiin kiinnostuneena niitä, joiden harrastuksista en ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan.
Pikku hiljaa ja vähitellen tutustumisvaihe meni ohitse ja sitten jo tunnettiin. Alkoi kertyä yhteisiä muistoja ja juttuja. Sattumalta yhden tytön kanssa junamatkat olivat melkein samoja, ja ehkä se oli syynä sille, että hänestä tuli läheisin ystäväni tässä kaupungissa.
Opiskeluajoista tulen varmaan myöhemmin kaipaamaan juuri tätä: kaikkien päätyönä on opiskelu, ja sen jälkeen ei ole vielä mitään pakollista; ei lapsia tai muita tärkeitä velvollisuuksia, jotka määräävät elämän tahdin aika tarkasti. Siksi on vielä tilaa spontaanille baarireissulle, jokapäiväiselle näkemiselle ja sille, että on aina aikaa pyytää joku käymään. Siltikin, vaikka on kiire, niin on aina aikaa. Ja niin niistä ihmisistä on tullut läheisiä, tärkeitä ystäviä, jotka ovat kuin perhe.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro, kerro kommenttis :)