Kun vain kävelisi useamminkin näin

Joskus kannattaa lähteä kävelylle ihan ilman päämäärää ja tarkoitusta.

Kävin kävelyllä pitkästä aikaa ilman kiirettä, ilman ketään toista ja ilman mitään syytä tai päämäärää. Ihan vain kävelyn vuoksi. Suuntasin uusille kujille, kiipesin kukkulalle, jossa en ollut koskaan käynyt.

Ja tuntui, kuin olisin herännyt viikkotolkulla kestäneestä talvihorroksesta. Aivan niin kuin olisi löytänyt itseni syvemmin pelkän opiskelijaminäni alta. Kun on töitä kasaantunut jatkuvasti, ja vaikka niitä yrittäisi kuinka paahtaa, ei vapaahetkiä ole juurikaan jäänyt - tai silloin, kun on jäänyt, olen toistanut samoja asioita: syönyt, nukkunut tai ollut koneella. Äkkiä en enää edes muistanut, mitä kaikkea oikein olen tehnyt näinä pimeinä kuukausina, sillä havahdus tapahtui niin selkeästi.

Ja se en ollut vain minä, vaan myös Turku - jostain syystä, kun kävelin puhtaita katuja pitkin, en kyennyt muistamaan, millaista oli kun satoi kaksikymmentä senttiä lunta. Koska oli valoisaa, en tajunnut kellon olevan jo kahdeksan, joten en voinut poiketa kirjastossa kulkumatkallani. Turku ei tuntunut enää niin vieraalta, kuin viime syksynä, jolloin kävelin viimeksi puhtaita katuja pitkin. Turku oli tutumpi, sillä osaan jo kulkea ilman karttaa. Turku oli tutumpi. Ehdin huomata postimerkkejä ostaessani myyjän harvinaisen iloisen hymyn ja tervehdyksen. Huomasin myös kiireisen miehen kadulla, joka huomasi suloisen koiran ja hymyili tälle innostuneesti kuin pikkupoika. Vaikka en muistanut, miltä jättiläismäisten lumihiutaleiden sataminen näytti, muistin kuitenkin jotain muuta. Muistin sen, että kotikaupungissa minulla oli tapana kävellä useammin näin - ja ehkä siksi, en tiedä - Turku muuttui hieman enemmän kotikaupungiksi. Mutta vain hieman.