Junaelämää

Tsuku, tsuku, tsuku, tsuku, lähdetään.

Tosin nykyään junat lähtevät lipumaan hiljaa eteenpäin, melkein huomaamatta, "ai nyt se lähti", eikä kuulu mitään tsuku tsuku:a.

Tänä syksynä olen sen sijaan kuullut monta kertaa lauseen: "Tämä on pikajuna Turkuun (tai Turun satamaan)". Ennen kuin muutin tänne, oli junalla matkustaminen erikoista, luksusta, vähän niin kuin olisi ollut lentokoneessa. Ihmettelin ihmisiä, jotka kertoivat juoksevansa junaan, myöhästyneensä siitä, tai hypänneensä viime hetkillä kyytiin. Minulle junamatka edusti jotain muuta, yleensä lomaa - ja eihän silloin ole kiire. Menin hyvissä ajoin asemalle enkä varmasti juossut junaan.

Toisin on nyt, kun kuljen junalla enemmän kuin bussilla. Välillä juoksen kymmenen - tai jopa viisi - minuuttia ennen lähtöä asemalle, ruuhka-aika, jonossa kaksikymmentä ihmistä ennen minua. Siinä sitten seistään ja jännitetään, että ehtiikö. Siitä täytyy antaa vr:lle hyvää palautetta, että asiakaspalvelu ainakin Turussa on nopeaa, ja yleensä viidessä minuutissa menee jonossa helposti yli kymmenen numeroa eteenpäin, jopa kaksikymmentä. Silloin tällaiset myöhästelevätkin ehtivät vielä juniinsa. Kertaakaan en ole kuitenkaan myöhästynyt, onneksi. Vielä.

Junamatkalla minulla on yleensä mukana luettavaa ja lankarulla. Kun luettava loppuu, alan virkata tai neuloa. Matka sujahtaakin yllättävän nopeasti näiden parissa. Joskus teen junassa myös koulujuttuja, ja se on yllättävän tehokasta. Kun on pakko istua paikallaan, tulee tehtäviä myös tehtyä - nimittäin jos lopettaa, alkaa hetken päästä pelkkä istuminen tuntua typerältä, kun voisi käyttää ajan hyödykseenkin. Sitten taas jos on käynyt tuuri, ja kaveri on sattunut samaan junaan, on lukeminen mahdotonta. Ja tarpeetontakin.

Niin, kuulutukset ovat käyneet tutuiksi. Samoin junien penkit ja haalean vaaleat verhot. Samoin se tunne, mikä tulee lähtiessä aina pois jostain, ja toisaalta jotain kohti. Vielä tuntuu helpommalta saapua ja lähteä kotikaupunkiin kuin Turkuun.