maanantai 26. maaliskuuta 2012

Tieteellinen totuus

Koska opiskelen korkeakoulussa, pääsen harva se päivä toimimaan tieteen ja tutkimuksen parissa. Saatan opiskella muiden tekemiä tutkimuksia, opiskella tutkimuksen tekemistä ja tieteen metodologiaa sekä kuunnella niitä, jotka ovat itse tutkineet. Välillä harjoittelen tutkimista myös itse, ja parhaina päivinä pääsen soveltamaan tutkimustietoa käytäntöön.

Sen vuoksi tiede on lähes päivittäinen seuralaiseni. Oikeastaan se on ollut jo 7-vuotiaasta lähtien - sillä pitkälti moni koulussa opetettava asiaa pohjautuu tieteelliseen tutkimukseen. Esimerkiksi maantieto ja ympäristötieto pohjautuvat maantieteelle ja ympäristötieteelle. Kuitenkin nyt olen laitoksessa, jossa tiede on jatkuvasti ja tietoisesti läsnä.




Yliopistossa tiede ei ole ainoastaan läsnä koko ajan vaan se on tavallaan myös äärimmäinen auktoriteetti ja ylin totuus, johon ihmiskunta voi nojautua. Näin ainakin periaatteellisesti. Kuitenkin voidaan sanoa, että tiede on vain yksi näkökulma elämään ja yksi tapa katsoa maailmaa. Ei voida sanoa, että se olisi parempi näkökulma kuin joku muu, esimerkiksi uskontoon perustuva. Tiede on vain erityisesti länsimaisissa kulttuureissa vakiintunut tapa ja uskomus. Jos jostakin asiasta ollaan epävarmoja tai halutaan lisää tietoa, perustetaan yliopistoon tutkimusryhmä. Ja kun tutkimus julkaistaan tai asiantuntija kommentoi, siihen uskotaan, joskus jopa hyvinkin sinisilmäisesti.

Tiedehän on siis hyvin perusteltu uskomus. Tieteessä ei oikeastaan ole olemassa totuutta tai ainakaan ihminen ei voi päästä siihen täysin käsiksi. Tiede on kuin piilosta, jossa totuus menee piiloon, antaa vähän äänimerkkejä ja ihmiset yrittävät sitä etsiä. Voi olla, että ihminen pääsee hyvinkin lähelle, jopa kosketusetäisyydelle - mutta toisaalta myös voi käydä niin, että jos tilanne muuttuu hiukankin, on totuus yhtäkkiä juossut kauas pois ja piiloutunut niin, että sen etsimiseen voi jälleen kulua vuosia. Todennäköistä voi myös olla se, ettei sitä löydetä ikinä.

Jotkut väittävät tiedettä absoluuttiseksi totuudeksi kaikesta, ja toki siihen on hyviä perusteluita. Tieteellinen tutkimus on tarkasti määriteltyä ja siinä pitää noudattaa tiettyjä kriteereitä. Tutkimus täytyy suorittaa tietyllä tavalla, tarkkaan miettien ja pohtien sekä mahdollisimman vähän tulokseen vaikuttaen. Tulosten täytyy olla toistettavissa ja niiden täytyy olla samanlaisia. Kuitenkin tieteen yhtenä merkkinä on "itsensä korjaavuus", jolloin tiede jatkuvasti tai ainakin tarpeen vaatiessa korvaa itseään. Ja jos saavutettaisiin täydellinen totuus, ei sitä tietenkään täytyisi korjata. Lisäksi tutkimusta tekevät aina ihmiset, emmekä me ole virheettömiä koneita, jotka osaisivat aina huomioida kaiken. Voi siis olla hyvinkin niin, että jokin asiantuntijaksi luulemamme ei ole huomannut jotakin asiaa lainkaan tai - vielä pahempaa - hänellä on jokin täysin epätieteellinen intressi, jota hän haluaa tuloksillaan edistää.

Todennäköisesti ne, jotka tekevät itse tutkimusta, tuntevat parhaiten tieteen haavoittuvuuden. He tajuavat, että he itse luovat tiedettä ja että ei ole lainkaan mahdotonta saada aikaan virhe, joka muuttaisi tuloksia radikaalisti. Mutta tieteeseen ja sen totuuteen on (länsimaisen) ihmisen kaikista helpointa uskoa. Siltikin, vaikka välillä sanotaan, että tomaatti on terveellistä ja välillä se muuttuu vaaralliseksi. Toisaalta on myös tuloksia, jotka ovat pysyneet samoina vuosituhansia - yhä edelleen fosfaatti ja kaliumkarbonaatti reagoivat samalla tavalla kuin ensimmäisissä tutkimuksissa.

Mutta kaikesta huolimatta tämä tieteellinen piilosillaolo on kiinnostavaa ja ehkäpä tapa, jolla ihminen pystyy tuottamaan eniten tietoa. Tai mistä minä tiedän, vaikka jollakin salaisella heimolla olisi jokin vielä parempi tapa. Sitäkään vaihtoehtoa ei tule sulkea pois - tieteellisyyden nimissä.

3 kommenttia:

  1. Niinpä niin, tuskinpa kukaan tutkija luulee tuottavansa tutkimuksillaan totuutta - vaan tietoa. Ja tieto on tietenkin alati muuttuva ja kehittyvä luonnonvara, onhan ihmisen viiteen aistiin ja rajalliseen päättelykykyyn perustuva tiedon etsintä mitä luultavimmin universumin mittakaavassa melko alkeellista toimintaa. Tieteelliseen "totuuteen" maailmankuvansa perustavan henkilön täytyykin kyetä rohkeasti hyväksymään se, että ainoa pysyvä asia tiedon ja totuuden maailmassa on - muutos. Lähdekriittisyys juuri lieneekin yliopiston tärkein opetus!

    Lähdekriittisyyttä voi soveltaa myös mainitsemaasi uskontoon - jonka kuten sanoit ei kuitenkaan pidä olla tieteen korvaaja tai kilpailija (a la amerikka). Mielestäni uskonto parhaimmillaan, siis erossa politiikasta ja tieteestä, vertautuukin luontevammin vaikkapa taiteeseen hengellisen väylän tarjoajana. Samoin tiede ei voi mitenkään korvata hengellisyyttä tai kilpailla sen kanssa. Tieteen ydinominaisuus kun on sanoin selittäminen; uskonnon, taiteen yms ydinominaisuus taas sen kokeminen, jota ei pysty sanoin selittämään. Täydentävät toisiaan, mutta eivät oiken istu tasavertaiseen vuoropuheluun. Vaikka onhan sellaisiakin kirjoja kirjoitettu, jossa nämä kaksi asiaa pannaan vastakkain - silloin on kuitenkin usein kyse siitä, että myös tieteestä on tehty uskonto: uskotaan vilpittömästi, että selittämätöntä ei ole. Tieteen kaikkivoipaisuuteen uskominen voikin olla yhtä vaarallista kuin uskonnollinen fundamentalismi - ainakin siinä tapauksessa, että tosiaan sekoitetaan käsitteet tieto ja totuus. Mutta näinhän ainakaan kukaan meistä fiksuista yliopiston käyneistä ei tee ;)

    t. Arvaas kuka?

    VastaaPoista
  2. Anonyymi: Totta, tutkijat varmasti parhaiten tietävät, tieto on tietoa eikä totuus. Noiden kahden välinen raja on melko mielenkiintoinen ja häilyvä, oikeastaan jo hyvin filosofinen pohdinnan aihe.

    Itse olen ainakin tieteen ja uskonnon suhteen törmännyt joskus sellaiseen määritelmään, että tiede vastaa kysymykseen "miten" ja uskonto "miksi". Se on ihan hyvä määritelmä, mutta lopulta kukaan ei ainakaan tässä elämässä varmaankaan täysin varmasti voi tietää, miten tai miksi jokin on. Tai sitäkään ei toisaalta voi sulkea pois - taaskin tieteellisyyden nimissä ;)

    VastaaPoista
  3. Ahaa! Tuo määritelmä tuokin esiin uskonnon paradoksin: jos se yrittää vastata kysymykseen miksi, se alkaa selittää selittämätöntä - jolloin se, uskonnon ydin, ei enää olekaan selittämätön, vaan selitetty - siis pelkkää ihmisten lätinää. Hm...

    Ja vielä tieteestä: kaiken kaikkiaan tieteen paras puoli taitaa tulosten (=tiedon) sijaan olla tieteen tekemisen prosessi eli keskustelu, väittely, todisteiden esittäminen ja kumoaminen, siis perusteltu kehitys vuorovaikutuksen avulla. Siihen on tietysti pienen ihmisen yhtä helppo jäädä koukkuun kuin uskonnon tarjoamaan valmiiseen vastaukseenkin.

    Vaan milloinkahan ihmiset tosiaan oppivat hyväksymään sen, että kaikkeen ei ole mikään pakko eikä edes mahdollista löytää mitään vastauksia?

    VastaaPoista

Kerro, kerro kommenttis :)