Itsenäisyyshuumaa

Olen nyt asunut Turussa aika tarkkaan seitsemän kuukautta. Se ei ole vielä paljon; siinä ajassa ei ehdi läpäistä lukuvuotta peruskoulussa tai saattaa lasta maailmaan. Se on kuitenkin sen verran, että olen jo ehtinyt tottua olemiseen, ja minulla on jo useampia kävelymuistoja joiltain tämän kaupungin kaduilta. Kuitenkin vielä hetkittäin kuvittelen, että pian palaan vanhaan elämääni kotikaupungin puiden alle...

Yleistäen voin varmaankin sanoa itsenäistymisen olevan ajankohtaista kaikille nuorille opiskelijoille. Ihmisen itsenäistyminen alkaa periaatteessa jo kaksi-kolmivuotiaana, kun lapsi alkaa ymmärtää olevansa vanhemmistaan erillinen olento. Siitä se sitten jatkuukin, en tiedä kuinka kauan, mutta seuraavaksi suurin yksittäinen muutos taitaa tulla silloin, kun irrottaudutaan vanhemmista uudelleen ja muutetaan fyysisesti kauemmaksi: omaan kotiin. Kaikki meistä ovat erilaisia ja kokevat muutoksen eri tavalla sekä eri aikoihin. Suomessa ei ole tavatonta asua jo kuusitoistavuotiaana itsenäisesti, kun taas monissa maissa lapset saattavat asua vanhempiensa kanssa koko elämänsä. Osalle muutos on helpotus, joillekin kauhistus ja ahdistus - osa on odottanut tai pelännyt sitä kauan. Itse kuuluin joltain osin odottajaryhmään, mutta pääasiassa pelkääjiin. Minä olen aina viihtynyt perheeni kanssa, eikä minulle ollut mikään ongelma viettää kesiä samassa pienessä mökissä heidän kanssaan tai jutella kuulumisista päivän jälkeen. Päinvastoin - minusta on aina ollut hauskaa olla siinä porukassa, jossa tuntee jokaisen niin perinpohjin, mutta silti saa aina yllättyä.

Lopulta olin jännittänyt ja ajatellut muuttoa niin paljon, että itse muutto ei enää tuntunutkaan niin hirveältä, kuin olin luullut. Okei, illat olivat pitkiä ja hiljaisia, okei, aina viikonlopun jälkeen kotikaupungista lähtö tuntuu repimiseltä ja okei, olen itkenyt juna-asemalla.

Omaan kotiin muuttaessa kaikki tapahtuu niin rytinällä. Yhtäkkiä piti hoitaa asioita, joihin ei ollut tarvinnut edes kiinnittää huomiota aikaisemmin, sillä minä en ainakaan tiennyt sähköyhtiöistä mitään. Sitten sai aina ruokaa laittaessa huomata, ettei omistanutkaan jotain laitetta, mikä olisi välttämätöntä ruuan valmistamiseen (en minä olisi kerman vispaamiseen tarvinnut sähkövatkainta, mutta kun jos olisi ollut edes se vispilä!). Ja sitten se, ettei kotona ollutkaan ketään, joka olisi kysellyt kuulumisia tai voinut auttaa hoitamaan asioita, joita ei itse oikein osannut.

Mutta välillä olen huumassa siitä, että olen niin vapaa. Voin tehdä ruuaksi ihan mitä vain haluan (rajoitteena vain talous), voin hoitaa jokíkisen asian omalla tyylilläni aina roskien lajittelusta siivoukseen ja sisustukseen. Kukaan ei käske olemaan hiljempaa tai sulkemaan tietokonetta, käske siivoamaan keittiötä ja käymään kaupassa, jos en millään jaksaisi. Saatan saada päähänpiston lähteä johonkin tapahtumaan, eikä minun tarvitse kysyä lupaa keneltäkään. Saan olla missä vain, miten pitkään vain, ilmoittamatta kenellekään ja voin päättää, kuinka käytän aikani. Kukaan ei ole kyseenalaistamassa menojen järkevyyttä - mutta toisaalta saan myös itse huomata sen, kuinka kaikki asiat eivät menekään aina putkeen. Saan todeta sen, etten ehkä toiminutkaan kaikista fiksuiten tai jonkun olisi ehkä ollut syytä olla sanomassa, ettei nyt ollut järkevin ratkaisu kiinnittää hyllyjä seinään ilman vatupassia. En voi syyttää kuin itseäni siitä, että tein vähän liikaa ja väsyin, en käynyt kaupassa päivällä ja minulla ei ole mitään ruokaa illalla harjoitusten jälkeen.

Ja mitä se itsenäisyys loppujen lopuksi on? Tarkoittaako se sitä, että selviää kaikista asioista yksin ja hoitaa kaikki asiat ilman muiden apua? Jos on, niin minusta ei varmasti tule koskaan itsenäistä. Voiko olla itsenäinen, vaikka asuu vanhempien kanssa samassa kodissa? Miksi tai miksi ei? Varmaankin on olemassa epäitsenäisempiä ja vanhemmistaan riippuvaisempia yksinasuvia. Ja tarkoittaako itsenäisyys sitä, että ei ole taloudellisesti riippuvainen kenestäkään tai tekee täysin oman mielensä mukaan kaikki päätöksensä? Ja onko tarpeellista olla Paholainen pukeutuu Pradaan - elokuvan täysin itsenäinen päätoimittaja, ja onko se edes mahdollista tai tarpeellista? Hänenkin osansa elokuvassa päättyi lopulta kyyneliin.

Vahvuutta on mielestäni myös se, että uskaltaa pyytää apua sitä tarvitessaan. Itsenäisyys ei katoa, vaikka antaisi välillä myös muiden neuvojen ohjata omia päätöksiään. Jonkun ihanteena saattaa olla täysin riippumaton kenestäkään, mutta minusta ei koskaan tule sillä tavalla itsenäistä. Minä olen aina riippuvainen rakkaimmista läheisistäni.

Mitä mieltä te olette? Mitä on itsenäisyys?