maanantai 14. toukokuuta 2012

Millainen Turku, sellainen mieli

Kun kevät alkaa jo olla pitkällä, alkavat myös opiskelijoiden opinnot lähestyä loppuaan. Ennen lomaa on luentoja tipotellen, enää muutama siellä, yksi tuolla... Kaupunki alkaa oudolla tavalla hiljentyä, vaikka se samaan aikaan herää - sillä vaihto-opiskelijat katoavat omiin maihinsa, kukin nuori opiskelija omaan kaupunkiinsa. Kaikki ne, joihin törmäsi päivittäin luentosaleissa tai vähintään aulassa, ovat jo jossakin muualla, kesätöissä tienaamassa.

Muutoksen makua.




Minäkin kävin Clas Ohlsonilla ja ostin viisi muuttolaatikkoa. Ne vanhat olen heittänyt viisaana ja kauaskatseisena ihmisenä pahvinkeräykseen viime syksynä, joten ei auttanut kuin ostaa uusia. Toki nuo tavaroiden kuljettamiseen tarkoitetut vaikuttavat hieman paremmilta ja kestävämmiltä kuin ne edelliset, jotka oli haalittu kokoon supermarkettien aamuhyllyttämisestä. "Hei saako näitä ottaa? Vähän pieniä ehkä muuttamiseen, mutta no joo..."




Ja jotenkin on jälleen haikeaa. Kaupunginvaihto on toisaalta ihanan virkistävää, mutta silti siinä tuntuu olevan aina jotakin lopullista. Minä olen aina ollut jonkinlaiseen lähtöhaikeuteen taipuvainen persoona. Jo aivan pienenä muistan huokailleeni tunteikkaasti, kun serkut lähtivät mökiltä takaisin kaupunkiin. Saatoin jäädä yksin tallustelemaan marjapuskien väliin pitkäksikin ajaksi - ihan vain haikeuden vuoksi. Sitten sama haikeus iski, kun olin itse lähdössä ja rakas mökki jäi tyhjäksi ilman yhtäkään asukasta. On ollut lomamatkoja, jolloin olen ikävöinyt kotia jo ennen lähtöä - ja viikon kuluttua olen jälleen haikeana tuijotellut Lontoon tai Gran Canarian katuja viimeisenä päivänä. Nykyään osaan jo suhtautua lähtöihin toisinaan hieman vähemmän tunteellisesti (mikä on hyvä, sillä lähtöjä on keskimäärin kaksi viikossa), mutta tällaisina päivinä, kun siitepöly kasvaa ja taivas on haalean kevätsininen, ilmaantuu tuo vanha haikeus jälleen jostakin...


Toisinaan tuntuu siltä, että voisin kuvata koko kaupungin, sillä rumasta loskakasasta sulaa jotain ihmeen kaunista.


Viime vuonna kirjoitin, että olen kokenut käsittämättömiä onnellisuuden hetkiä saapuessani takaisin kotikaupunkiin. Tänä vuonna olen kokenut myös Turussa muutaman sellaisen erikoishienon hetken, jolloin olen ajatellut, että tämä kaupunki on mahtava. Minulla on täällä jotain omaa. En ole enää pelkkä kaupunkiinmuuttaja vaan jo jotain enemmän. En ehkä turkulainen, mutta Turun kaupunkilainen.

Niin tuli haikeiltua kävellessä vaihtarikaverin kanssa jokirantaa. Ja koska sää on ollut mahtava, ovat haikeilutkin kuitenkin positiivisia. Ostettiin toki jäätelöt ja ihasteltiin jokea, joka kimalteli niin kauniisti, niin kauniisti...




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerro, kerro kommenttis :)